"Sinäkö?" sanoi Liisa, "joka töin tuskin jaksat kirvestä kantaa."
"Saatpas nähdä!" kehui Paavo vain, otti seinältä karvalakkinsa, painoi sen päähänsä ja astui rohkeana pihalle.
Otti sitten puuliiteristä kelkkansa, ja, vetäen sitä perästään, rupesi hän toimeliasna ja totisen näköisenä kuin mikäkin mies käymään tallustelemaan metsään päin. Eikä ollut kauvas metsään. Lumisen pellon poikki kävi vain Paavo, niin jo oli, kun hankikin sattui hyvin pitämään, perillä.
Oli siellä nyt metsässä kuusia, jos olisi ottanut kuinka monta. Vähän aikaa valitsi Paavo siinä sitten, niin jo näkikin sievän ja sopivan syllän korkuisen kuusosen.
"Tuopa on sovelias kyllä", tuumasi Paavo ja hakkasi, kun hakkasikin, sen tyvestä poikki. Nosti sen sitten kelkallensa ja, kotvasen levähdettyänsä, löi kirveen kiinni hakkaamaansa kuuseen, otti kelkannauhan käteensä ja oli lähtemäisillään.
Mutta mitä? mitä tämä on?
Kelkka ei liikahtanut paikaltakaan.
Paavo katsahti taaksepäin.
Toinen luku.
Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin itse halusi.