Otti kelkkanauhan käteensä sitten ja seitsemän syllän askeleilla rupesi astumaan poikki metsän. Paavon kyllä teki mieli heittäytyä kelkalta maahan, mutta ei tohtinut, Peikon kovaa kostoa kun pelkäsi. Ja oli hänellä taas toiselta puolen täysi työ pysyä kelkalla, sillä meni se semmoista kyytiä, että puut kiitivät sivu kuin tuulenpuuskat.
Kulki nyt Vuorenpeikko monet metsät, niityt ja nevat, kankaat ja laaksot, kunnes tultiin viimein korkean vuoren luo.
"Jo ollaan perillä", sanoi Peikko, heittäen kädestänsä kelkannauhan.
Pani Paavon kainaloonsa sitten ja, yhden askelen otettuansa, seisoi jo vuoren reunalla kivestä veistetyn oven edessä. Avasi nyt sen suurella avaimella, jonka otti lukkaristaan, ja astui sisään pimeään ja pitkään käytävään, jonka läpi nyt mentiin, kunnes tultiin toisen oven eteen. Sen avasi taas Peikko toisella avaimella, ja jo nyt oltiin Peikon kodissa, kamalassa Vuorelassa.
Kolmas luku.
Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu.
Oli siellä Peikolla suuri sali, suuri kuin kirkko. Seinät, katot, laattiat olivat paljaasta kivestä. Yhdessä nurkassa oli suuri kiuvas, jossa taas oli suuri pesä. Oli siellä huonekalujakin kaikenlaisia: pöytiä, rahia, kaappeja j.n.e., kaikki kivestä vain. Kiukaan pesässä paloi juuri, kun Vuorenpeikko, Paavo kainalossa, astui sisään, valkea, joka kamoittavalla valollaan valaisi salin.
"Tuossa saat lämmitellä nyt", sanoi Vuorenpeikko, paiskaten Paavo paran pesän eteen.
"Ei ole minulla vilu", vakuutti Paavo, "laskekaa minä menemään kotiani."
"Vai kotiasi, vai kotiasi!" puhui Peikko, "luuletko pääseväsi pois, poloinen?"