"Älä paista meitä", sanoi Paavo; "minä lupaan isältäni pyytää sinulle lehmänpaistin, jos säästät meidät ja päästät pois. Kyllä isäni sen antaa ja lihavan vielä, kun et vaan meitä syö."
Mutta ei se Paavon keino paljoa vaikuttanut.
"Ha! ha! ha!" nauroi Vuorenpeikko vain, "vai lehmänpaistin! mitä se ihmisen lihan verralla olisi! Ha! ha! ha!" Nauroi Peitto vain, nauroi, että kaikuivat Vuorelan kiviset seinät.
Pani sitten enemmän puita pesään, ja pian loistivat sieltä kirkkaat roihut. Kun nyt olivat puut palaneet, tarttui yht'äkkiä Peikko Lilliä niskaan ja oli juur heittämäisillään tyttö paran kuumille hiiloksille, kun Paavo, jonka päässä uusi aatos äkkiä oli herännyt, niinkuin tuulessa, Peikon huomaamatta, sieppasi pitkän kekäleen pesästä ja sivalsi sillä Peikkoa vasten partaa, joka tuossa paikassa syttyi palamaan.
"No, sinä sen vietävä!" karjaisi Peikko ja heitti Lillin. Oli tarttua Paavoon, mutta kyllä lienee valkea kovin polttanut, koska itseään vain rupesi kauhistuksella katsomaan. "Joko minä nyt palan?" lausui hän.
Ja totta maar' näyttikin siltä, sillä parta oli jo poroksi palanut, ja tuli turmeli tuimasti tukkaa, joka pian meni samaa tietä.
Venyi nyt valkea viimein Peikon turkkiinkin, ja paloi sekin pian kuin kruuti vain, pitkäkarvaisesta karhunnahasta kun oli.
Peikko koki kyllä kämmenillään tukehuttaa tulen, mutta ei siinä auttanut mikään. Poroksi paloi Peikko parka tykkänään.
"Pois täältä!" sanoi Paavo, pani käteensä Lillin käden, ja niin menivät molemmat ovea kohti. Eivät juljenneet katsoakkaan palanutta Peikkoa.
Oven oli Peikko hyväksi onneksi jättänyt auki, ja astuivat ovesta nyt lapset käytävään. Kävelivät käsikkähä eteen päin sitä sitten, ja, vaikka tämä kyllä oli pimeä, osasivat he kuitenkin oikealle suunnalle, kun ei käytävällä onneksi mitään haaroja ollut.