"Hyi, kuin minulla on vilu!" valitti Lilli.
"Ei ole muu neuvona kuin lähteä matkaan minnepäin hyvänsä. Tottahan tässä nyt johonkin tullaan. Tänne kätesi vain!" puhui Paavo, joka ei koskaan kadottanut toivoansa.
Ja niin lähtivät lapsukaiset käsityksin kävelemään arviolta aivan.
Mutta vähän matkaa mentyänsä, löysivät he Paavon kelkan, jota Vuorenpeikko ei ollut viitsinyt luolaansa ottaa.
"Istu sinä tuohon nyt", sanoi Paavo Lillille, "niin minä vedän sinua. Et sinä jaksa käydä, Lilli parka, vaan anna minun sinua vetää, kyllä minä jaksan, minä, joka olen miehenpuoli", virkki Paavo.
Lillin piti juur vastata, mutta mikä — — — mikä tuolla nyt taas tuli? Pitkä äijä, vaatetettu melkeittäin samoin kuin Vuorenpeikko vainaja, lähestyi pitkin askelein lapsia.
"Vuorenpeikko tulee!" huudahti Lilli.
"Niin totta maar' tuleekin taas!" sanoi Paavokin, ja juoksemaan rupesivat molemmat.
Mutta tuossa paikassa oli äijä heidän vieressään.
"Älkää peljätkö ollenkaan!" sanoi äijä lempeällä äänellä, "minä olen Joulupukki."