"No hei, mennään!"
Niin juttelivat sisarukset. He eivät olleetkaan koulua käyneet, töllinlapset. Mitä olisivat he auringon noususta ja laskusta tietäneet? Mutta uteliaat olivat tietämään, kuten näet, lukijani. Ole sinäkin niin.
"No hei, mennään!" Käsi kädessä rupesivat he nyt tepsuttelemaan metsään päin. Eivät muistaneet kysyä isän ja äidin lupaa, vaikka muulloin sen aina olivat tehneet. Matka tuli niin äkkipäätä päätetyksi, että luvan kysyminen jäi sikseen.
"Kah, tuonne se nyt katoaa", lausui Antti, viitaten aurinkoon päin.
"Sinne menee, näen ma", toisti Anni, "kyllähän osataan."
"Pidä nyt sinäkin silmällä tuota pitkää kuusta tuolla, jonka taakse tavoitettavamme panee lepäämään", neuvoi Antti.
"Kyllähän koetetaan", vastasi Anni. Niin kävellä kötköttivät sisarukset nyt käsikkähä tuota kuusta kohden, jonka juurelle luulivat auringon jääneen, taitamattomat!
Eikä aikaakaan, niin jo olivat perillä, kun olivatkin. Mutta mitäs se aurinko siellä kuusen takana olisi ollut!
"Eipä sitä näykkään", sanoi Antti sisarelleen, "jo olemme pettyneet, Anni parka."
"No, mutta tämäpä nyt kummaa on", arveli Anni, "minä näin selvin silmin, että tämän taakse se pullahti."