Oli siellä kuusen juurella suuri kivi, jonka alle luola näkyi vievän.
"Anni", lausui Antti, "entäs on mennyt tuonne luolaan!"
"Kyllä se mahdollista on", myönti Annikin, "sitten emme saakkaan nähdä koko aurinkoa."
"Emme saa", huokaili Anttikin puolestaan, "tyhjiin raukeni se toivo."
Näin puhelivat keskenään sisarukset, kun luolasta yht'äkkiä kuului kummallinen kähinä, kuului kuin lapsilauman mäike kisakentältä.
"Mitähän se on?" kysäsi Antti, katsellen sisartaan.
"Hui! minua peloittaa", valitti jo vapisten Anni.
Mutta tuskin oli tyttö nämä sanat suustansa saanut, kun luolasta näkyi nousevan jotain. Ensinnä tuli näkyviin pää, suuri ihmisen pää. Sitten rupesivat näkymään kädet, pitkät kädet, viimein vartalo ja lopuksi lyhyet, kovin lyhyet jalat.
"Hyvää päivää, lapsukaiset!" tervehti kuni tuttuna tuo ihmeellinen ilmiö Anttia ja Annia ja nykäytti ystävällisenä päätään.
Sisarukset tuijottivat vain toisiaan eivätkä hiiskahtaneet mitään. Peloissaan olivat pienokaiset.