"Älkää peljätkö ollenkaan, lapseni", lausui luolasta tullut, "en minä teille pahaa tee; tulkaa tuvilleni tänne maan sisään; käykäähän nyt katsomassa minunkin majojani, ihmislapset."
Kun luolan asukas näin suopeita sanoja saneli, katosi sisarustenkin kammo, ja jo rohkeni Antti ruveta kieltänsäkin käyttämään.
"Mikä mies olette, hyvä herra?" lausui hän.
"Minä olen kääpiöiden kuningas", vastasi vieras, "tulkaa tuvilleni, hyvät ystävät."
"Mennäänkö?" kysyi Antti sisareltaan.
"Eihän herra meitä pahoin pitele?" puhutteli Anni kääpiötä.
"Herra hallitkoon! En laisinkaan minä teitä tuumaa pahoin pitää. Terve tulemaanne, hyvät vieraat!" Niin puhu kääpiö, ojensi kumpasetkin kätensä lapsille sitten ja nosti heidät hellällä syleilyksellä luolaan. Sisarukset eivät enää panneet vastaan ollenkaan, vaan heittäytyivät huoletta kääpiön huostaan.
Toinen Luku.
Ja niin meni nyt kääpiö, taluttaen lapsia käsistä, pitkää pimeätä käytävää alaspäin vuoren sisään. Seisoivat jo kivestä veistetyn oven edustalla, ja senpä kääpiö nyt avaimella aukaisi. Kirkas, hohtava valo leimahti Annin ja Antin silmiin. He olivat loistavassa salissa, kääpiön kauniissa kodissa. Seinät olivat tietysti paljasta kiveä, katto ja laattia samanlaiset. Mitä tässä huoneessa oli? Sen saatte kuulla, lapsukaiset, kun saattelemme Annia ja Anttia heidän matkallaan siellä. Matkallaan, sillä sali oli niin äärettömän suuri, että Annin ja Antin kävelemisestä siinä tuli kokonainen matka. Ovesta, johonka olivat jääneet seisomaan tuijottamaan, läksivät he nyt, kuu kääpiö käski ja opastajaksi tarjoutui, kävelemään laattiaa edespäin (seinän syrjiä myöten). Kun olivat kymmenkunnan askelia astuneet, seisahtui kääpiö ja aukaisi seinässä pienen oven, josta kuni tuulessa tulla pyörähti pieni olento, kääpiö sekin. Tämä kääpiö oli vaatitettu hameesen, naishattuun ja vyöliinaan. Hän oli kääpiöiden kuningatar.
"Hyvää päivää, kuningatar", lausui kuningas, hänen pienoinen puolisonsa.