"Hävitköön vain!" sanoi Antti, joka piti kääpiöiden vaatimusta aivan mahdottomana, "me emme sinä ilmoisna ikänä voi jäädä tänne."
"Hyvästi sitten, kuningatar!" kuului ulkoa kääpiöiden huuto, "nyt me menemme." Kolinalla ja melskeellä kuuluivat kääpiöt lähtevän ulos ulkosalista.
Kuningatar painoi surullisena kätensä kasvojaan vasten ja itki.
Neljäs luku.
Siinä istui nyt kääpiökuningatar itkusilmin.
"Mitä nyt niin itkette, rouva kuningatar?" lausui Antti, jonka jo rupesi käymään kuningatarta sääli. "Mihinkä nuo nyt lähtevät sitten?"
"He ovat menneet nyt, niin ovat, meidän alamaisemme."
"No, miksikä he tahtovat meitä tänne jäämään?" kysäsi Antti.
"Mitä on tapahtunut?" kuului yht'äkkiä ulkosalista ääni. Se oli itse kuninkaan ääni. Kuningas, joka oli maannut omassa huoneessaan vähäsen erillään kääpiöiden makuuhuoneista, ei ollut tietänyt koko alamaistensa kapina-tuumasta mitään. Kääpiöt olivat liiaksi viisaita ilmaisemaan kuninkaalle aikomustansa.
Vasta kun he suurella kolinalla menivät ulos hovista, oli kuningas herännyt, jonka perästä hän heti nousi ylös tiedustelemaan, mikä oli tapahtumassa.