Eikö syyskuu ole kaunis?
Olipa tämän vuodenajan alku. Oli syyskuun ilta. Kesän helteinen ilma ja valoisat yöt olivat jo tosin olleet ja menneet, mutta vielä tuoksui kukkasia kedoilla ja kunnahilla, vielä viheriöivät puiden lehdet, jos kohta kellastuneitakin paikka paikoin pisti esiin. Hedelmäpuut, joidenka kukat kesän aikana kaikkein silmiä olivat ihastuttaneet, kantoivat nyt kauniita hedelmiä, ja nämä olivat ihmiselle vielä ilostuttavammat.
Niin. Oli syyskuun ilta.
Täynnä oivia hedelmiä seisoi omenapuu mökkimme edustalla. Meillä lapsilla oli kova halu päästä omenien omistajiksi, mutta ei yhdessäkään ollut miestä kiipeemään tuohon korkeaan puuhun, sillä sen tyvipuoli oli ihan oksaton. Mietiskeltiin usein päivät pitkin neuvoa jos jotakin puuhun päästä, mutta pääsemättömiin siinä yhä jäätiin.
Ainoastaan pikku Siinalla oli omat tuumansa. Tuona iltana, josta puhun, rupesi vanha ystävämme kuu pilkoittamaan ulos pilvistä, Siina riensi yksin ja omissa mietteissään ulos puun alle.
Hän oli saduista saanut tietää, että kuun ukko oli varsin hyvä ja ystävällinen vanha mies.
Puun oksien alta tähyellä tirkisteli Siina ukkoa. Ja ukon toinen silmä — toista ei vielä ollut näkyvissä — tähtäsi takaisin Siinaa.
"Kuuleppas, ukko", puhui Siina, "puhallappa hieman puun oksiin, jotta pari omenaa lähtisi irti."
Tuon kuulimme me toiset lapset akkunasta ja purskahdimme kaikki pitkään nauruun. Ja pahan pilkan sai Siina paran tuumat kärsiä. Harakkakin, joka istui omenapuun oksalla, nauroi minkä jaksoi.
Vähän noloisena tuli Siina sisään.