"Voi, Siina parka!" sanoimme me toiset, jotka olimme olevinamme viisaammat, "kylläpä sinä olet lapsellinen." Siina ei virkannut mitään, vaan meni levolle. Ja niin me toisetkin teimme.
Mutta yöllä näki Siina unta. Hän oli olevinaan omenapuun alla, hän oli kuun ukkoa rukoilevinaan. Ja mitäs ollakkaan! Kuun ukko pullisti poskensa ja puhalsi, puhalsi voimiensa takaa omenapuuhun, puhalsi niin että suuri kaunis, kypsynyt omena lensi alas.
Semmoista unta Siina näki.
Ja seuraavana päivänä paistoi taas illalla kuu. Me olimme milt'ei pitkin päivää tehneet rohkeita yrityksiä päästäksemme omenapuuhun. Mutta turhaan. Ainoastaan Siina ei kokenutkaan. Hän nauroi nyt vuorostansa meidän turhia yrityksiämme.
Hänellä oli niin-ikään omat tuumansa vielä. Myöskin muisti hän untansa. Sentähden hiipi hän nytkin, kuun kauniisti loistaessa, illalla ulos ja juoksi omenapuun alle. Ja hän rukoili taaskin kuun ukkoa. Me toiset seisoimme akkunassa ja katsoimme Siinaa. Mutta emme enää nauraneet. Kuun ukon lempeät kasvot olivat nyt täyteen näkyvissä. Ja totta tosiaan näyttikin siltä kuin olisi hän puuhun puhaltanut. Siina hymyili ja oli iloissaan. Mutta omenaa ei lähtenyt irti. Pitkän hetken seisoi Siina tuossa, mutta kun ei mitään puusta pudonnut, tuli hän viimein sisään, ajatellen kuitenkin itsekseen: "Ahkera se voiton saa."
Me emme enää juuri nauraneet Siinan tuumia, mutta kovasti tietysti epäiltiin toteutuisivatko hänen toiveensa.
Olipa taaskin kulunut yö ja päivä. Kolmas ilta oli käsillä. Kuu paistoi nyt mitä selkeimmin ja kauniimmin. Ja kuutamo kiilsi omenapuun oksien läpi.
Taaskin olimme me pitkin päivää yrittäneet päästä omenapuuhun, sillä yhä kypsemmiksi olivat omenat käyneet, yhä viehättävämmiltä ne näyttivät. Mutta kuten ennenkin olivat yrityksemme olleet turhat, ja jo pelättiin, että nuo kauniit hedelmät jäisivät puuhun talveksi mätänemään.
Ainoastaan pikku Siinaa ei epätoivo saavuttanut. Hän oli tänäkin yönä nähnyt samaa unta kuin menneenä.
Illan tullen näemme me hänen taaskin omenapuun alla. Ja samat nöyrät sanat käyvät nytkin hänen huuliltansa. "Hyvä kuun ukko! Puhallappas hieman tuohon kauniisen omenaan, joka riippuu tuossa puun oksalla." Ja kuultu oli Siinan anomus! Kuun ukko pullisti poskensa oikein paisumille ja puhalsi voimiensa takaa omenaan, johon Siina oli osoittanut. Ja mitäs ollakkaan! Omena lähti oksasta irti ja lennähti alas. Ja Siina piti vyöliinaansa alla. Kuinka iloinen hän oli! Uni oli kännyt toteen ja tarkoitus oli voitettu. Me toiset ihmettelimme Siinan viisautta; ja oli meillä tästä tapauksesta se opetus, että ihminen usein voittaa enämmän hyvillä sanoilla kuin ruumiillisella voimallansa. Siinan nöyrät anomukset olivat auttaneet; meidän toisten yritykset olivat mitättömiin menneet.