"Emme tiedä", vastasivat sisarukset yhdellä suulla.
"Te olette nyt Keisarin hovissa; minä olen itse Keisari, ja tuo lintu, joka teidät toi tänne, on minun Kotkani. Se tuopi matkoiltaan minulle aina yhtä ja toista. Nyt se toi teidät. Mutta mikä sinun nimesi, poika?"
"Paavo minä olen."
"Entäs sinä, tyttö tepsuni?"
"Liisa niinä olen."
"Hyvä, tulkaa nyt hoviani katsomaan", sanoi Keisari ja, käyden heidän välissänsä, rupesi taluttamaan heitä läpi kauniin asuntonsa.
Keisarin kamarista, jossa he tähän asti olivat olleet, ja joka oli hyvin soma ja kaunis, sekin, tulivat he suureen saliin, summattoman suureen. Siinä oli laattia paljasta hopeaa ja katto kiiltävää kultaa. Huonekaluja oli siinä niin paljon ja niin kauniita, ett'ei maalla moisia. Paavo ja Liisa, jotka olivat tottuneet näkemään ainoastaan köyhän kotinsa puisia penkkejä ja pöytiä, seisoivat siinä suurin silmin, katsellen tätä kaikkea kummaa.
"Liisa! kyllä tämä on taivas", arveli jo Paavo.
"Ei, ei tämä ole kuin minun hovini vain", vastasi Keisari hymyillen.
"Katselkaa nyt täällä miten mielitte", sanoi hetken perästä Keisari ja meni takaisin kamariinsa toimilleen.