Sinne jäivät Liisa, Paavo kummastelemaan Keisarin suurta salia. Siellä kuleskelivat he ylt'ympäri sitten, ja hupainen heidän oli olla.
"Mikähän tämä on?" kuiskasi Liisa, koetellen sormillaan erästä sievää, savesta tehtyä veistokuvaa, joka seisoi eräällä pöydällä.
"Kyllä se on enkeli, se", tuumasi Paavo, "kah, siivetkin on sillä, ja isä on minulle monta kertaa sanonut, että enkeleillä on siivet."
"Voi kuinka se on sievä! puhuukohan tuo?" arveli Liisa.
"Osaatko sinä puhua?" kysyi Paavo veistokuvalta, mutta mitäs se olisi osannut puhua, enemmän kuin lumi-äijä, savesta kun oli vain.
Katselivat siinä sitten sisarukset vielä ison aikaa, katselivat kuvia seinillä, kultaisia kynttilä-kruunuja katossa, hopea-helmiä matoissa laattialla ja monia muita moisia. Kuka niitä kaikkia voi luetella, mitä Paavo ja Liisa näkivät!
"Voi sentään, Liisa, kun jätimme marjamme sinne töyräälle", sanoi Paavo hetken kuluttua, "olis ollut niin lysti saada antaa jotain tuolle Keisarille, joka on niin hyvä."
"Hei Paavo!" huudahti yht'äkkiä Liisa. "Onpa marjoja vielä vähäsen." Ja samassa irroitti hän vyöliinan-palteen rihmasta, jolla vyöliina sidotaan ruumiin ympäri, ja äläppäs allakkaan! marjat olivat siellä vielä. Tätä eivät lapset ennen olleet huomanneetkaan. Ja nyt nousi ilo.
"No, voi toki!" iloitteli Paavo; "nuo me annamme Keisarille."
Ja samassa tulikin Keisari takaisin kamaristaan.