Ja katsos vain! Tuolla riippuu jo Jukka kukkakruunun alla, pitäen sen lehdistä kiinni. Ja ihmeen kummaa! Sieltä ojennetaan Jukalle pienet kätöset, jotka auttavat hänet ylös.
Oli viimein Jukka perille päässyt. Ja voi Herranen aika, kuinka kaunista siellä oli!
Oletko koskaan katsellut kukkaa oikein tarkoin sisältä? Silloin olet nähnyt mitkä merkilliset jäsenet sillä on, — nuo kaikki, joiden eri nimejä et tunnekkaan. Taiteellisesti järjestettyinä seisoivat kukassa nyt nuo hopean heloittavat hetehet mehuavana metsänä, pulskana puistona. Siellä oli soma olla, ja tilaakin oli tarpeheksi; — pienoinen yrttitarha oli se pienelle lapselle.
Mutta kenen olivat nuo hienot kätöset, jotka olivat auttaneet Jukkaa? Ne olivat kukan kaunihin kuningattaren, joka täällä sen kruunussa asuntoaan piti. Niin ihanaa impeä et tosiaan ole koskaan nähnyt. Kullan kellalta välkkyivät hänen hiuksensa ja ruusun purppuralta punoittivat poskensa.
"Ken olet sinä, pienoinen poika?" hän kysyi Jukalta.
"Puutarhurin poika. Ken olet sinä?"
"Kukan kuningatar."
Ja sanoi nyt Jukalle tervetuliaiset kukan kaunoinen kuningatar. Kertoi sitten, että mesi ja hunaja hänen ravintonsa olivat ja mehiläiset ynnä pienten perhosten kanssa hänen alamaisensa. Näytti nyt Jukalle myöskin pienen valtakuntansa ihmeteltävän ihanuuden. Suloista oli siellä olla. Keskellä kultaa kohosi pyöreä punavärinen kunnas, ja sen rintehillä ylemmät ylpeät hopeaheteet mehuisena metsänä. Siinä sadottain somia perhosia pyöriskeli, ja lempeämieliset mehiläiset levittivät suloista suhinaa. Kunnahan kukkulalla kasvoi viheriä viiri. Pieni kirjava kiuru lauloi sen latvassa. Mutta juurelta kuului mesilähteen lirinä. Sinne kukan kuningattarelle mehiläiset kokosivat mettä.
Ja tämän lähtehen liepeelle vei nyt kuningatar vieraansa. Korealla lehtikauhalla tarjosi hän siitä pojalle mettä. Ja Jukka joi. Makealta maistui mesi. Ei koskaan ollut Jukka moista juonut.
Istuissaan siinä lähteen liepehellä kuningatar kysyi: