Korvenkaakin hengitseminen oli hirveää läähätystä sen voitte moisesta miehestä arvata; kuin höyrylaiva hohottivat hänen keuhkonsa, ja rintansa nousi ja laski kuin Laatokan aallot. Se oli oivallista kätkyttämistä pojille, ja pian he nukkuivat sikeään uneen.
Astui nyt astumistaan jättiläinen pitkin maantietä yön halki. Hänellä oli tapana kulkea öisin, sillä kesän aikana olisi päivällä ollut liian kuuma, ja pait' sitä olisi silloin ollut paljon matkustajia liikkeellä, jotka itse ja varsinkin heidän hevosensa olisivat häntä peljänneet.
No, oltiin nyt matkalla Afrikaan. Aika kyytiä astuskeli Korvenkaakki.
Hän oli noin Saksan ja Ranskanmaan rajalla, kun puolen yön aikaan Hannu ja Heikki heräsivät hirveästä melskeestä ja pauhinasta. Täällä käytiin, näet, sotaa. Kuin taivaan ukkonen ulvoivat tykit, kuin pakkanen paukahtivat pyssyt, ja hirveästi huusivat ja elämöitsivät ihmiset.
Hannu kohoitti vähän päätänsä ylös taskusta ja silmäili ulos. Mikä hirveä näky! Molemmin puolin Korvenkaakkia, mutta noin neljäsosa virstaa hänestä, peuhasi ihmisiä kuin muurahaispesässä. Ja mitkä kirjavat, kamalat joukot! Siellä näkyi suuria sotaherroja loistavine pukuineen ja sotamiehiä jos jonkinlaisia. Toiset ratsastivat tulisia, hirnuvia hevosia, toiset jalkaisin potkivat kenttää. Ja molemmin puolin kaatui ihmisiä joukottain. Huu, kuinka se oli hirmuista!
Hannu veti varovasti päänsä sisälle jälleen.
Mutta sotajoukkojen välikenttää astuskeli Korvenkaakki vain hiljoilleen eespäin eikä näkynyt kiirehtivän ensinkään. — Katsokaa nyt, pojat, — sanoi hän lapsille, — tätä julmaa tappelua. Tämä on sotaa. —
— Vai sotaa! virkkoivat Hannu ja Heikki yhdellä suulla liivintaskuista, — hui, ui! — Mutta ulos eivät uskaltaneet katsoa.
— En uskalla katsoa ulos, — sanoi Heikki.
— Ettekö pelkää, jättiläinen? — kysyi Hannu.