— En laisinkaan, — vastasi Korvenkaakki, — katsokaa ulos vain, niin saatte nähdä miten minä itseäni suojelen.
Nyt rohkenivat veljekset pistää päänsä ulos taskuista taas. Heikki hämmästyi julmasti ja huusi: — He ampuvat meidät kuolijaiksi. —
— Ei yhtään hätää — lausui levollisena jättiläinen. Ja nyt näkivät pojat miten hän paljailla käsillään vain torjui päältänsä kanoonan-kuulia, jotka lennähtivät läpi ilman. Lumipalloja vain olivat ne Korvenkaakille. Mutta niin kosolta niitä tuli, että hän ehtimiseen sai hosua ympärilleen. Kiväärin-kuulista hän ei pitänyt lukua ensinkään. Ne eivät häneen pystyneet edes sen verran kuin tavalliseen aika mieheen rakeet. Korvenkaakki niitä ajoi päältään, jos tahtoi, puhaltamalla vain. Ja siten tietysti Hannu ja Heikkikin olivat hyvässä turmassa.
Outoa oli veljesten katsoa sotaa, ja kolkkoa samalla, kamalan kolkkoa! Särkipä oikein sydäntä, kun näki miten molemmin puolin ihmisiä kaatui ja kuoli.
Heikki ja Hannu rupesivat mielimään koko leikistä pois. Mutta Korvenkaakki luuli, että se heitä huvittaisi, jonka tähden vitkalleen vain kulki sotajoukkojen välitse.
— Mennään pois, mennään pois! — huusi Hannu liivintaskusta.
Mutta Korvenkaakki tahtoi poikia huvittaa väkisinkin ja nahjusteli hymyillen hiljaa edespäin. — Eikö tämä teitä huvita? — hän kysyi lapsilta?
— On nähty kylliksi jo — vastasivat veljekset.
— Mennään oikein likelle Ranskalaisia, niin saatte nähdä komeita herroja silmästä silmään, — arveli Korvenkaakki ja astui parilla pitkällä askeleella ihan Ranskalaisten sotarivin eteen.
— Katsokaa nyt — sanoi hän ja hosui samalla päältään tykin-kuulia, joita tuli yhä tiheämmin, ja puhalteli pois kiväärin-kuulia, joita satoi kuin vettä taivaasta.