Näin kummallisesti varustettuna lähti nyt Korvenkaakki kulkemaan poikki Saharan äärettömän hiekkameren, jossa satojen penikulmien pituudelta ei näe puuta, ei ruohon karvaa. Mutta muutamassa tunnissa kulki jättiläinen sen halki.
Ja nyt tultiin varsinaiseen sydän-Afrikaan, jossa jalopeuroja, elehvantteja ja villiä ihmisiä asuu.
Ensiksi tuli matkuettamme vastaan ääretön joukko villejä, mustia kaikki kuin nokipekat. Nämä ampuivat Korvenkaakkia nuolillaan, sillä heillä ei ole oikeita pyssyjä, mutta jättiläinen ei ollut heistä millänsäkään. Rupesi vain kauheasti huutamaan: "Kaak! Kaak! Kaak!" Huusi niin että kaikui metsä ylt'ympäriltä ja ilma puhjeta oli. Siitä huuto-äänestä oli hän aikoinaan nimensäkin saanut.
Ja tätä julmaa huutoa, jota pojatkin taskuissa pelkäsivät ja sormet korvissa kokivat kärsiä, pelkäsivät villit hirveästi ja lähtivät jok'ainoa sorkka, jalat suorassa, pakoon.
— Kaak! Kaak! Kaak! — huusi Korvenkaakki nyt oikein voimiensa takaa, ja pian oli koko seutu villeistä vapaa.
Mutta sen sijaan rupesi ilmestymään Afrikan hirvittäviä peto-eläimiä.
Ensiksi tuli pensastosta juosten mahdottoman pitkä eläin hirveän tuuhealla harjalla.
— Brr! — sanoi karhu Korvenkaakin olkapäältä.
— Mikä on tuo kauhea eläin — kysyi Hannu, katsoen ulos taskusta.
— Se on leijona eli jalopeura, kaikkein eläinten kuningas — vastasi Korvenkaakki.