Mutta jo on aika lopettaa kertomukseni. Se venyi jo liian pitkäksi. Kerron siis nyt lyhyesti vain miten sitten kävi. Kun elehvantit olivat nyljetyt, pani Korvenkaakki niiden nahat hetkeksi kuivamaan. Ja pian kuivaa Afrikan kesä.
Kokosi nyt jättiläinen lopuksi muutamia ihania hedelmiä korkeista puista ja antoi pojille syödä, josta nämä hyvin täyttyivät. Korvenkaakki itse ja karhu söivät puolestaan elehvantin lihaa. Kääri sitten Korvenkaakki kuivatut nahat kokoon, sitoi ne lujasti puun oksilla kiinni ja ripusti koko kääryn kaulaansa. Karhu kiipesi hänen olalleen. Ja näin ruvettiin tekemään kotimatkaa. Pojat olivat jo, jättiläisen syödessä ja ihan hänen huomaamattansa, kiivenneet liivin-taskuihin.
— Missä olette, pojat? — kysyi jättiläinen.
— Älä hiisku mitään, Heikki, saa nähdä älyääkö hän, että olemme taskuissa jo, — kuiskasi Hannu toisesta taskusta veljelleen.
— Missä olette, pojat? — huusi Korvenkaakki.
Mutta samassa tuli takaapäin juosten eräs hyvin suuri elehvantti ja asettui ihan Korvenkaakin jalkojen väliin. (Niin pitkä oli jättiläinen, että tämäkin laatuun kävi). Kohoitti sitten selkäänsä hieman elehvantti, ja Korvenkaakki jäi siihen kahden reisin istumaan hirveän hämmästyksissään tämmöisestä tapauksesta. Elehvantti oli aivan outoa lajia. Ja nyt se rupesi juoksemaan hirveää vauhtia, niin ett'ei Korvenkaakki siinä hätä-hädässä osannut heittäytyä selästä. Kanoona oli hältä jäänyt.
Oli tuo tavattoman suuri elukka jo juossut pitkät matkat, kun Korvenkaakin mieleen muistui, ett'ei poikia ollutkaan muassa, niinkuin hän luuli.
— Voi poikiani, poikiani! — vaikeroitsi hän — rakkaita matkatoveriani! mihin jäivät nyt?
Kovasti rupesi itkemään jättiläinen parka. Ja semmoisen miehen itku on kuin rankkasade. Tulvana vuosivat kyyneleet hänen silmistään ja kastelivat koko hänen rintansa, ja vyöryi niitä kannuttain hänen liivin-taskuihinsakin. Mutta tästä tuli pojille paha olla, sillä taskuissahan he olivat. Kovasti kastuivat pojat.
— Heretkää itkemästä jo — huusi viimein Heikki — tallellahan me olemme.