— Hä? — sanoi Korvenkaakki — sielläkö te olettekin? No, Jumalan kiitos! Milloin kiipesitte sinne.
— Teidän syödessänne — vastasivat pojat.
— Vai niin! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! kuinka olin tyhmä minä. No, Jumalan kiitos! — sanoi Korvenkaakki. Itku oli nauruksi muuttunut. —
Eespäin kulki nyt elehvantti kauhean pitkät matkat, kulki koko Afrikan läpi, kierteli Välimeren ja saapui viimein Eurooppaan jättiläinen selässä yhä ja hirveästi läähättäen.
En tiedä lieneekö sitä jättiläinen ohjannut, vai miten lienee ollut, mutta Turkin ja Venäjänmaankin poikki juoksi elehvantti sitten vielä täyttä laukkaa, kunnes viimein tultiin Pietariin.
Tänne pysähtyi viimein tuo jättiläiseläin.
— Kiitoksia paljon kyydistä; se säästi multa monta askelta — sanoi Korvenkaakki ja astui selästä.
Pietarilaiset hirveästi ihmettelivät koko tätä kummallista matkuetta, ja "vot! vot!" huusivat he, osoittaen sormillaan jättiläisihmistä ja jättiläiseläintä.
Mutta elehvantin myi Korvenkaakki Keisarille, ja vielä tänäänkin on se nähtävänä keisarillisessa eläintarhassa. Ja sinne jätti jättiläinen Paavon karhunkin, jonka tanssia siellä saat kymmenestä kopekasta nähdä. Mutta itse lähti Korvenkaakki, pojat taskuissa, kotimaille. Ja pian kyllä oltiin suutarin pihalla.
Nuo kauniit ja kalliit helmet, jotka pojat olivat Paavin rouvalta saaneet, näyttivät nämä nyt isälleen, mutta Iisakki ei niiden arvoa ymmärtänyt. Korvenkaakki katseli niitä kuitenkin suurin silmin.