— Saanko minä nuo? — kysyi hän.
— Ottakaa pois, mitä minä niillä teen! — arveli Iisakki.
Korvenkaakki ne otti, jätti Iisakille elehvantinnahat, teki jäähyväiset ja lähti korpeen.
Mutta syksyn kuluessa teki suutari noista suurista, vahvoista nahoista sitten Korvenkaakille saappaat ja sai, kun Korvenkaakki niitä lokakuun lopulla tuli perimään, mahdottoman suuren työpalkan.
Mutta saappaat saatuansa näytti Korvenkaakki Iisakille ja hänen pojilleen vielä Paavin rouvan helmiä ja sanoi:
— Hyvästi nyt Iisakki, Hannu ja Heikki. Ette näe minua koskaan enää. Nämä helmet tekemät minut onnelliseksi. Kun niitä suussani pidän, olen minä näkymätön. Ja se on mulle onnea se, sillä tukalaa on näin pitkänä itseänsä näyttää ihmisille. He minua pelkäävät ja nauravat vain.
Pisti sitten jättiläinen helmet suuhunsa ja joutui paikalla näkymättömäksi. Eikä häntä sen kovemmin ole nähtykkään.
Mutta jos jolloinkin, syvässä korvessa kulkiessanne, kuulette kovan äänen huutavan: "Kaak! Kaak! Kaak!" niin Korvenkaakki se on, joka siellä näkymatönnä huutaa.
Niin pitkä oli se satu.
No, jopas jotakin!