"Nyt minä vien teidät Kyöpelin vuorelle", sanoi Kotka lennossaan.
Jo Liisa ja Paavo rupesivat vapisemaan.
"Mutta kyllä mä tässä neuvot tiedän", tuumasi Paavo, kun Kotka juuri sattui lentämään heidän kotonsa yli.
Otti sitten sen Keisarin antaman hauin-uistimen lakkaristaan, sitoi siiman pään Kotkan siipeen kiinni ja, juuri kun Kotka nyt oli katon kohdalla, päästi hauinkoukun menemään alas, ja äläppäs vain! tämä tarttui räystääsen kiinni.
Yht'äkkiä seisahtui Kotka, kun, näet, uistin esti lentämästä. Nytkiä räpytteli se siinä kyllä, mutta ei päässyt paikaltaan.
"Päästä meidät alas", sanoi Paavo, "niin pääset pulastasi."
No, ei siinä ollut Kotkalla muu neuvona. Alas lennähti se Paavon ja Liisan kodon pihalle, jossa päästi heidät, ja Paavo puolestaan irroitti uistimen siiman pään Kotkan siivestä.
"Kiitoksia kyydistä", sanoi Paavo, ja Kotka lensi tiehensä, lensi niin, ett'ei sitä sen kovemmin kuultu eikä nähty. Lensikö takaisin Keisarin hoviin, vai matkustiko Kyöpelin vuorelle, sitä en tiedä.
Mutta Paavo istui pian isänsä polvella ja Liisa äitinsä sylissä. Niillä Keisarin antamilla lahjoilla tulivat he sitten, ikäisemmiksi kun pääsivät, aika onnellisiksi. Paavo sai uistimellaan hopealta hohtavia haukia, ja Liisalta kävi työ vireästi, kun hän ommellessaan käytti tuota kaunista sormustinta, ja varain aamusin ahkerana istuen oli hänestä kuin hän olisi ollut Keisarin hovissa, sillä nousevan auringon säteet kultasivat kullaksi huoneen kaikkine kaluineen.
Sen pituinen se.