JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET
Naturae clamat ab ipso vox tumulo.
LUKIJALLE.
Julkaisemalla nämä kirjeet koetan pystyttää muistopatsaan unhoon jääneelle hyveelle ja pyhittää ainoan ystäväni muistolle ne kyyneleet, joita minun ei ole sallittu vuodattaa hänen haudallaan.
Ja toivottavasti sinä, lukijani, suot osanottosi onnettomalle nuorukaiselle, ellet nimittäin kuulu niihin, jotka muilta vaativat heidän luonteelleen vierasta sankarillisuutta; kenties on hänen tarinansa sinullekin sekä esimerkiksi että lohdutukseksi.
Lorenzo Alderani.
Euganian kukkuloilla 11.X.1797.
[Eugania sijaitsee Pohjois-Italiassa, Padovan eteläpuolella, lähellä
Adige-joen alajuoksua.]
Isänmaamme kärsimysten mitta on täysi: kaikki on menetetty; ja jos meille vielä suodaan tämä elämä, niin se jää meille vain itkeäksemme onnettomuuttamme ja häpeäämme. Tiedän että minunkin nimeni on kuolemaantuomittujen luettelossa, mutta pitäisikö minun pelastuakseni sortajaltani heittäytyä sen armoille, joka on minut pettänyt? [Tarkoittaa itävaltalaisia ja Napoleonia. Edelliset tuhosivat v. 1797 Compoformion rauhassa Napoleonin suostumuksella Venetsian itsenäisyyden.] Lohduta sinä äitiäni; hänen kyyneleittensä taivuttamana olen jättänyt Venetsian, välttääkseni ensimäiset ja julmimmat vainot. Pitäisikö minun nyt lisäksi jättää tämä vanha, rakas lepopaikkani, jossa voin vielä viettää muutamia rauhan päiviä kadottamatta silti näköpiiristäni onnetonta maatani?
Sinä saat minut kauhistumaan, Lorenzo: kuinka suuri onkaan onnettomien luku? Oi, että me italialaiset itse pesemme käsiämme omien kansalaistemme veressä! Minun osakseni tulkoon nyt mitä tahansa. Kokonaan epätoivoisena sekä synnyinmaani että omasta kohtalostani odotan tyynesti kahleita ja kuolemaa. Ruumiini ei ainakaan joudu muukalaisten käsiin; muutamat harvat kunnon ihmiset, jotka ovat meidän onnettomia kohtalotovereitamme, tulevat minua hiljaa itkemään, ja luuni saavat levätä isieni mullassa.