13. X.
Rukoilen sinua, Lorenzo, älä kiusaa minua enää. En aio poistua näiltä kukkuloilta. Olen kyllä äidilleni luvannut paeta jonnekin ulkomaille, mutta minulla ei ole sydäntä tehdä sitä, ja toivottavasti hän antaa sen minulle anteeksi. Sillä onko tällä elämällä sitten niin paljon arvoa, että se pitäisi säilyttää häpeän ja maanpaonkin uhalla? Katuen huokaavat nyt monet kansalaisemme kaukana kodeistaan, sillä emmehän me vieraalla maalla voi muuta odottaa kuin puutetta ja halveksimista tai parhaassa tapauksessa hetkellistä ja kylmää sääliä, joka on ainoa lohdutus, minkä sivistyskansat suovat muukalaiselle maanpakolaiselle.
Ja mistä etsisin turvapaikkaa? Italiastako, joka on raiskattu maa ja vihollisen ainainen voittosaalis? Voinko minä raivosta itkemättä nähdä edessäni ne julmurit, jotka tuskallemme nauraen ovat myyneet hävitetyn maamme viholliselle? Nuo kansojen turmelijat esiintyvät muka vapauden esitaistelijoina, samoinkuin paavit muinoin ristiretki-innostuksen varjolla edistivät omia itsekkäitä pyrkimyksiään. Oi, kuinka usein haluaisinkaan kostosta epätoivoisena raivossani lävistää rintani vuodattaakseni viimeiset veripisarani maani viimeisten tuskanhuutojen kaikuessa!
Entä nuo muut sitten? He ovat ostaneet meidän nykyisen orjuutemme ja siten kullalla voittaneet takaisin sen, mitä he typeryydessään ja halpamaisuudessaan eivät aseilla voineet puolustaa. Minä olen tosiaan noita onnettomia, jotka kuolleiksi luultuina haudattiin elävinä, mutta tointuessaan havaitsevat olevansa haudassa pimeyden ja luurankojen ympäröiminä, tietäen elävänsä, mutta vailla auringon armasta valoa ja pakoitettuina kuolemaan omiin kirouksiin ja nälkään. Miksi piti meidät ensin päästää vapauden makuun ja tuntuun ja sitten riistää se meiltä katalasti ikiajoiksi!
16. X.
Jättäkäämme jo se asia. Myrsky näyttää asettuneen, ja jos vaara uudelleen uhkaa, lupaan tehdä kaiken voitavani välttääkseni sen. Muuten elän täällä niin rauhallisesti kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Harhailen ympäri maaseutua ketään tuttavaa tapaamatta, mutta, totta puhuakseni, menehdytän itseäni liialla ajattelulla. Lähetä minulle joku kirja.
Mitä tekee Lauretta? Tyttö parka, jättäessäni hänet oli hän aivan suunniltaan. Hän on nuori ja kaunis vielä, mutta pelkään, että hän on menettämäisillään järkensä syvässä onnettomuudessaan. En ole ollut rakastunut häneen, mutta sääli tai ehkä kiitollisuus siitä, että hän valitsi minut yksin lohduttavaksi uskotukseen, täyttäen rintani omalla sielullaan, omilla erehdyksillään ja omilla kärsimyksillään, liikutti minua niin, että kernaasti olisin tehnyt hänet koko elämäni kumppaniksi. Kohtalo ei sitä tahtonut, ja kenties se onnellisinta olikin. Hän rakasti Eugeniota, joka kuoli hänen sylissään. Hänen isänsä ja veljensä täytyi paeta isänmaastaan, ja onneton perhe on jäänyt puille paljaille, kyyneleet ainoana ruokanaan. Oi Vapaus! siinä on jälleen yksi sinun uhrisi. Tiedätkö, Lorenzo, että tätä kirjoittaessani itken kuin lapsi. Minä olen valitettavasti aina ollut tekemisissä kunnottomien henkilöiden kanssa, ja jos joskus olen tavannut jalon ihmisen, on minun täytynyt häntä sääliä. Hyvästi, hyvästi.
18. X.
Michele toi minulle Plutarkhoksen; kiitos siitä. Hän sanoi, että sopivassa tilaisuudessa lähettäisit minulle jonkun toisenkin kirjan; toistaiseksi tämä riittää. Jumalallinen Plutarkhos on minua lohduttava keskellä inhimillisiä rikoksia ja onnettomuuksia, sillä hän kohottaa minun katseeni niiden harvojen suurten miesten puoleen, jotka, ikäänkuin ihmissuvun ruhtinaina, elävät läpi vuosisatojen ja sukupolvien. Pelkään kuitenkin, että jos riisuisin heidän päältään historiallisen kuuluisuuden ja ikivanhan kunnioituksen verhon, ei minulla olisi syytä kiittää muinaisuuden suuruuksia sen enempää kuin oman aikani ihmisiä ja omaa itseäni. Kaikkihan me kuulumme samaan sukuun!