Minun täytyy pyytää sinulta vielä viimeistä tuskallista palvelusta. Aioin kirjoittaa siitä papille, mutta tulosi johdosta pyydän sinua toimittamaan minulle vielä viimeisen ystävänpalveluksen. Toimita minut hautaan siinä asussa, missä minut tavataan. Minut haudattakoon yöllä, ilman juhlallisuuksia, ilman hautakiveä pinjain alle lähellä kirkkoa. Teresan kuva seuratkoon minua hautaan. 25 päivänä maaliskuuta 1799.
Ystäväsi Jacopo Ortis.
Hän meni uudelleen ulos. Kello 11 aikaan hän kolkutti erään talonpojan portille, joka asui vuoren juurella parin penikulman päässä, herätti hänet, pyysi vettä ja joi paljon.
Puoliyön aikaan hän tuli kotia, meni palvelijan huoneeseen, antoi tälle kirjeen, joka oli osoitettu minulle, ja pyysi Micheleä toimittamaan sen minulle. Hän pudisti palvelijan kättä sanoen: "Hyvästi Michele, rakasta minua". Sitten hän loi Micheleen hellän katseen, jätti hänet äkkiä, meni jälleen huoneeseensa ja sulki oven. Hän jatkoi kirjettä Teresalle:
Kello 1.
Olen käynyt tervehtimässä rakkaita vuoriani ja Viiden Lähteen järveä, olen lausunut ikuiset jäähyväiset metsille, kentille ja taivaalle. Oi puro, jonka vartta myöten ensimäistä kertaa kuljin taivaallisen neidon kotia kohti, kuinka monta kertaa olenkaan heittänyt kukkia laineisiisi, jotka virtaavat Teresan ikkunoiden alla, kuinka monta kertaa olenkaan Teresan kanssa kulkenut rannoillasi palvoen häntä ihastuneena ja kuitenkin ahmien kuoleman kalkkia.
Sinä pyhä silkkiäispuu, usein olen sinuakin palvonut, Sinunkin oksiesi suojassa olen vielä kerran huoannut, sinuakin olen viimeisen kerran kiittänyt. Teresani, lepäsin hetkisen sen juurella. Ympärillä kasvava ruohikko on kerran imenyt suloisimmat kyyneleet, joita koskaan olen vuodattanut. Se tuntuu minusta vielä lämpimältä ihanan ruumiisi kosketuksesta ja tuoksusta. Ihana ilta, syvästi on muistosi sieluuni painunut. Istuin sinun rinnallasi, Teresa, ja kuun säteet valaisivat oksien välistä sinun enkelikasvojasi. Näin kyyneleen virtaavan pitkin poskiasi, imin sen, meidän huulemme ja henkäyksemme yhtyivät, meidän sielumme löysivät silloin toisensa. Oli torstai, toukokuun 13 päivä. Siitä hetkestä alkaen olen aina lohduttanut itseäni tuon illan muistolla, olen pitänyt itseäni pyhänä ihmisenä, en ole luonut toisiin naisiin ainoatakaan katsetta, sillä olen pitänyt heitä arvottomina minulle, minulle, joka olen tuntenut suudelmasi autuutta.
Rakastin siis sinua, rakastin sinua ja rakastan sinua yhä rakkaudella niin syvällä, että vain minä yksin voin sen käsittää. Mitä merkitsee, oi enkelini, kuolema sille, joka on saanut kuulla, että sinä häntä rakastat, joka on saanut tuntea sielussaan suudelmasi autuutta ja itkeä kanssasi? — Jalkani ovat jo haudassa, mutta ilmesty tälläkin hetkellä, niinkuin ennen, silmieni eteen, jotka kuollessanikin kiinnitän sinuun, sinuun, joka pyhässä kauneudessasi väikyt edessäni. Aika on lyhyt. Kaikki on valmista, yö on jo pitkälle kulunut. Hyvästi. Kohta eroittaa meidät toisistamme joko tyhjyys tai käsittämätön ikuisuus. Tyhjyyskö? Niin kai. Sillä jos jään ilman sinua, ellei ole olemassa mitään paikkaa, jossa voisimme iäksi yhtyä, rukoilen kuoleman juhlallisella hetkellä kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi minun hävitä tyhjyyteen. Mutta minä kuolen viattomana, oman itseni herrana, täynnä sinua ja varmana kaipuustasi. Anna minulle anteeksi, Teresa. Koeta lohduttautua, elää onnettomien vanhempiemme iloksi, sillä sinun kuolemasi tuottaisi minun tomulleni heidän kirouksensa.
Jos joku uskaltaisi syyttää sinua onnettomasta kohtalostani, vastaa hänelle sillä juhlallisella valalla, jonka vannon heittäytyessäni kuolon yöhön: Teresa on viaton. — Ja nyt ota sieluni huomaasi.
* * * * *