Sitten hän jatkoi Teresalle alottamaansa kirjettä:
Ajatukseni ovat jälleen luonasi, Teresani. Jos oli väärin, että sinä eläessäni kuulit minua, voinet ainakin kuulla minua niiltä harvoilta hetkiltä, jotka eroittavat minut kuolemasta. Olen pyhittänyt ne kokonaan sinulle. Kun saat tämän kirjeen, olen jo maan alla, ja siitä hetkestä alkaen ehkä kaikki minut unohtavat, kunnes ei kukaan enää muista edes nimeäni. Kuule siis minua niinkuin haudasta kaikuvaa ääntä. Sinä olet itkevä päiviäni, jotka haihtuivat kuin öinen näky. Tulet itkemään lempeämme, joka oli hyödytön ja surullinen kuin ruumispaareja valaisevat soihdut. Oi, Teresani, täytyyhän minun tuskani kerran loppua. Käteni ei vapise tarttuessani vapauttavaan rautaan, sillä lähden elämästä tietoisena siitä, että rakastat minua, että vielä ansaitsen rakkautesi ja kyyneleesi ja että kykenen uhraamaan itseni hyveesi puolesta. Nyt ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos; nyt vaadin sitä onnettomuuteni, oman rakkauteni ja kaamean tekoni nimessä. Älköön koskaan valjetko päivä, jolloin kulkisit hautakumpuni ohi luomatta siihen katsetta! Oi, silloin olisin ikuisesti unohdettu sinunkin sydämessäsi!
Sinä luulet, että lähden matkalle. Silloinhan jättäisin sinut uusien ristiriitojen ja ainaisen epätoivon valtaan. Jättäisinkö sinut, vaikka omistan rakkautesi ja tunnen rakastavani sinua ikuisesti, muka siinä toivossa, että lempemme päättyisi ennenkuin elämämme? Ei, kuolema yksin pelastaa minut. Jo kauan aikaa sitten olen kaivanut hautaani, olen tottunut katselemaan sitä yöt ja päivät ja kylmäverisesti mitannut sen syvyyttä — ja tuskin näinä viimeisinäkään hetkinä luonto kammoksuen hätkähtää taaksepäin ja voihkaisee — mutta menetänhän sinut ja kuolen siis. Sinä itse pakenet minua; kyyneleemme yhtyivät. Etkö sinä huomannut juhlallisesta tyyneydestäni, että lausuin sinulle viimeiset jäähyväiset ja odotin sinulta viimeistä hyvästelyä?
Jos taivaallinen Isä vaatii minulta tiliä teoistani, näytän hänelle käteni, joita ei veri tahraa, ja rikoksista puhtaan sydämeni. Sanon hänelle: en ole riistänyt leipää orvoilta ja leskiltä, en ole vainonnut onnettomia, en ole ketään pettänyt, en ole hyljännyt ystävääni, en ole häirinnyt lempivien onnea, en ole turmellut viattomuutta, en ole tehnyt veljiä toistensa vihollisiksi, en ole myönyt kuntoani rikkauksista. Olen jakanut leipäni tarvitsevaan kanssa, olen itkenyt itkevien mukana, olen aina säälinyt inhimillistä kurjuutta. Jos olisit antanut minulle isänmaan, olisin sen alttarille uhrannut vereni ja kaiken kykyni. Heikko ääneni on rohkeasti julistanut totuutta. Olen tutustunut maailmaan ja sen rikoksiin, mutta ne ovat korkeintaan hetkiseksi minua tahranneet, olen etsinyt hyvettä yksinäisyydestä. Olen rakastanut, sillä Sinä itse olet näyttänyt minulle, mitä onni on, olet kirkastanut onnen utukuvaa ikuisen valosi säteillä, olet antanut minulle sydämen, joka kykenee tuntemaan ja rakastamaan onnea. Mutta tuhansien toiveiden jälkeen olen kadottanut kaiken. Hyödyttömänä muille ja vahingollisena itselleni olen vapautunut jatkuvan kurjuuden varmuudesta. Nautitko Sinä, Isä, ihmisten huokauksista, vaaditko, että heidän pitäisi kestää ylivoimaisia kärsimyksiä, oletko antanut ihmiselle kyvyn itse lopettaa kurjuutensa vain sen vuoksi, että hän kuitenkin itkun ja erehdysten lamaamana nääntyisi täällä tuskan laaksossa? Tunnen itsessäni, että äärimmäisissä kärsimyksissä on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: kuolema tai rikos.
Älä sure, Teresa, — jos taivaan Jumala, jota niin suurella hartaudella rukoilet, vähänkään välittää ihmisen kaltaisen mitättömän olennon elämästä ja kuolemasta, ei Hän ole kääntävä katsettaan minustakaan. Hän tietää, että vastustuskykyni on murtunut, Hän on nähnyt sisäiset taisteluni ennen kohtalokasta päätöstäni, Hän on kuullut, kuinka hartaasti olen pyytänyt Häntä ottamaan minulta tämän kalkin pois. Hyvästi siis, hyvästi koko maailma! Oi lemmittyni, onko kyynellähteeni siis aivan ehtymätön? Minä itken ja vapisen vielä, mutta vain hetkisen, sillä kohta on kaikki lopussa. Oi, intohimoni elävät vielä, ne hallitsevat ja polttavat sieluani. Vasta kun ikuinen yö peittää katseeni, vien mukanani hautaan toiveeni ja itkuni. Mutta kyyneleiset silmäni etsivät sinua vielä ennenkuin sulkeutuvat ikuisesti. Näen sinut, näen sinut viimeisen kerran, lausun sinulle viimeiset jäähyväiset ja otan sinulta pois kyyneleesi, suuren rakkautemme ainoat hedelmät.
* * * * *
Tulin Venetsiasta Euganiaan kello 5 ja tapasin hänet muutaman askeleen porttinsa ulkopuolella. Hän oli matkalla Teresan luokse vielä hyvästelemään. Odottamaton tuloni hämmästytti häntä, vielä enemmän päätökseni seurata häntä Anconaan. Hän kiitti minua sydämellisesti, mutta koetti kaikin tavoin saada minut siitä luopumaan. Huomatessaan järkähtämättömyyteni hän vaikeni ja pyysi minua tulemaan kanssaan herra T:n luo. Matkalla hän ei puhunut mitään. Hän kulki hiljalleen ja hänen kasvoissaan kuvastui mitä surullisin varmuus. Oi, en saattanut aavistaa, että elämän syvimmät ongelmat tuolla hetkellä liikkuivat hänen mielessään! Astuimme puutarhaan, hän pysähtyi, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi hetken kuluttua: "Onko sinunkin mielestäsi auringon valo tänään kauniimpi kuin koskaan?"
Lähestyessämme Teresan huonetta kuulimme hänen sanovan: "Mutta hänen sydämensä ei voi koskaan muuttua". En tiedä, kuuliko Jacopo, joka kulki pari askelta takanani, nämä sanat, ainakaan hän ei puhunut mitään. Tapasimme aviomiehen, joka käveli ympäri huonetta, ja Teresan isän, joka istui pöydän ääressä ajatuksiin vaipuneena. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin Jacopo sanoi: "Huomenna en ole täällä enää." Hän meni Teresan luokse ja suuteli hänen kättänsä. Näin kyyneleitä Teresan silmissä. Jacopo piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja pyysi, että hän kutsuisi Isabellinaa. Tuon pikku tytön suru ja itku oli niin äkillinen ja lohduton, ettei kukaan meistä voinut hillitä kyyneleitään. Kuultuaan, että Jacopo lähtisi, hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi nyyhkyttäen: "Oi Jacoponi, miksi jätät minut, oi Jacoponi, palaja pian". Jacopo ei voinut hillitä itseään nähdessään tämän. Hän kantoi Isabellinan äänettömänä Teresan syliin. "Hyvästi", lausui hän hänelle, "hyvästi". Hän meni. Herra T. saattoi häntä kynnykselle, syleili häntä usean kerran ja suuteli häntä huoaten. Odoardo, joka seisoi hänen vieressään, puristi hänen kättään ja toivotti hänelle hyvää matkaa.
Oli jo yö. Heti kotia tultuamme käski hän Michelen valjastaa hevoset ja pyysi minua lähtemään Padovaan hakemaan professori C:ltä suosituskirjeet. Lähdinkin paikalla.
Sillä välin hän lisäsi aamulla minulle kirjoittamaansa kirjeeseen seuraavat sanat: