Samana iltana hänen äitiänsä kauhistutti omituinen aavistus. Olin edellisenä syksynä käydessäni Euganiassa herra T:n luona ääneen lukenut osan siitä kirjeestä, jossa Jacopo niin innokkaasti kuvailee kotiseutunsa viihdyttävää yksinäisyyttä. Silloin Teresa piirsi kuvan, joka esitti Viiden Lähteen järveä. Järven rannalla olevalla rinteellä lepää hänen ystävänsä kedolla katsellen auringon laskua. Hän pyysi isältään jotakin sopivaa allekirjoitusta, ja tämä ehdotti Danten sanoja:
"Vapautta hälle kallista hän etsii."
Hän lähetti sittemmin tuon kuvan lahjaksi Jacopon äidille, mutta kielsi tätä sanomasta pojalleen, mistä se oli tullut. Jacopolla ei ollutkaan siitä aavistusta, mutta käydessään tuona päivänä Venetsiassa hän huomasi taulun ja arvasi, kuka tekijä oli. Hän ei puhunut mitään, mutta jäätyään hetkiseksi huoneeseen yksin hän rikkoi lasin ja kirjoitti noiden sanojen alle Danten mukaan jatkon:
"sen eestä henkensäkin uhraten".
Lasin ja taulun välistä hän löysi pitkän hiussuortuvan, jonka Teresa muutamia päiviä ennen häitään oli leikannut ja kenenkään tietämättä piilottanut. Huomatessaan kiharan Ortis leikkasi suortuvan omasta tukastansa, sitoi molemmat yhteen mustalla nauhalla ja pani taulun paikalleen. Muutamia tunteja myöhemmin hänen äitinsä huomasi säkeen, suortuvat ja niitä yhdistävän mustan nauhan, joita viimemainittuja Ortis ei ollut tarpeeksi hyvin piilottanut. Seuraavana päivänä hän kertoi minulle siitä, ja huomasin että tämä tapaus oli suuresti lannistanut hänen Jacopon lähtiessä vielä niin levollista mieltään.
Rauhoittaakseni häntä päätin seurata Jacopoa Anconaan ja lupasin kirjoittaa hänelle joka päivä. Jacopo oli sillä välin saapunut Padovaan ja viettänyt yönsä professori C:n luona. Lähtiessään seuraavana aamuna hän sai professorilta useita suosituskirjeitä ylhäisille henkilöille, jotka asuivat Venetsialle ennen kuuluneessa saaristossa ja olivat professorin entisiä oppilaita. Jacopo ei kieltäytynyt niitä vastaanottamasta, mutta jätti ne kuitenkin pöydälle lähtiessään. Hän kulki jalan Euganiaan ja alkoi uudelleen kirjoittaa:
Perjantaina kello 1.
Sinäkin, Lorenzo, ainoa ja uskollinen ystäväni, anna minulle anteeksi. Minun ei tarvitse sulkea äitiäni sinun huolenpitoosi, sillä tiedän, että sinä olet oleva hänelle kuin toinen poika. Oi äitini, sinulla ei ole enää poikaa, jonka rintaa vasten voisit kallistaa harmaan pääsi, — suudelmasi eivät voi lämmittää kuolevia huuliasi. Mutta ehkä seuraat minua pian. Minä epäröin kauan, Lorenzo. Tällä tavallako palkitsen neljänkolmatta vuoden huolenpidon ja toiveet?
Mutta näin täytyy! Jumala, joka on kaiken määrännyt, ei tule häntä hylkäämään, etkä sinäkään. Oi, niin kauan kun en muuta elämältä pyytänyt kuin uskollista ystävää, olin onnellinen. Taivas sinua palkitkoon. Mutta ethän sinä voinut aavistaa, että maksaisin ystävyytesi kyyneleillä. Älä kuitenkaan ainaisesta valituksestani huolimatta haudallani lausu tuota kauheata kirousta: "se, joka tahtoo kuolla, ei ketään rakasta". Olen koettanut voittaa itseäni, olen tehnyt kaiken voitavani, olen rukoillut Jumalaa. Mutta intohimot hallitsevat kokonaan elämääni. Ellen voisi hävittää niitä kuolemallakaan, oi, silloin ne vielä saattaisivat minut tuskaan, ahdistukseen, vaaroihin, raivoon, surkuteltavaan sokeuteen ja rikoksiin. Eräänä päivänä, ennenkuin olin päättänyt kuolla, rukoilin polvillani taivaan armoa, ja kyyneleeni vuotivat virtana. Mutta äkkiä kuivuivat kyyneleeni, raivo täytti sydämeni, oli kuin taivas olisi lähettänyt äkillisen hulluuden mieleeni. Nousin ylös ja kirjoitin tuolle onnettomalle neidolle, että lähden odottamaan häntä toiseen maailmaan ja että hän seuraisi minua pian; osoitinpa hänelle vielä, millä tavalla ja milloin. Ei sääli, ei häpeä, ei omantunnontuskat eikä Jumala, ainoastaan tietoisuus siitä, että hän ei enää ollut sama neito kuin kaksi kuukautta aikaisemmin, vaan toisen syleilyjen tahraama nainen, sai minut katumaan julmaa suunnitelmaani. — Huomaathan, että elämäni olisi teille kaikille paljoa tuskallisempi kuin kuolemani, että se ehkä häpäisisi teitä kaikkia. Jos sen sijaan arvokkaasti eroan Teresasta, tulee muistoni säilymään pyhänä hänen sydämessään, ja kenties — tämä toivomus on ehkä aivan järjetön — voi hän, vaikka onkin toisen orjatar, toivoa kerran pääsevänsä vapaaksi yhtyäkseen minun kanssani ikiajoiksi. — Mutta hyvästi. Anna kaikki nämä paperit hänen isälleen. Järjestä kirjastoni ja säilytä se muistona Jacopoltasi. Ota Michele palvelukseesi. Anna hänelle kelloni, huonekaluni ja rahat, mitkä tapaat kirjoituspöytälaatikostani. Sinä yksin saat sen avata; siellä on kirje Teresalle, pyydän, että omakätisesti annat sen hänelle. Hyvästi, hyvästi.
* * * * *