"Olen, olen", vastasi hän syleillen äitiään ja pidättäen kyyneleitään.
"Saankohan koskaan enää nähdä sinua? Olen niin vanha ja väsynyt."
"Ehkä näemme toisemme vielä, rakas äitini. Älkää surko, näemme toisemme varmasti, emmekä sitten enää koskaan eroa toisistamme. Mutta nyt — — Lorenzo kertoo siitä tarkemmin."
Äiti kääntyi kauhistuneena minun puoleeni. "Se on totta", sanoin. Kerroin hänelle, että valtiollinen vaino oli uuden sodan uhatessa tullut entistä ankarammaksi ja että minuakin uhkasi vaara varsinkin kirjeenvaihtomme vuoksi, joka oli joutunut sensuurin käsiin. (Nämä eivät muuten olleet mitään turhia epäluuloja, sillä muutaman kuukauden perästä täytyi minunkin paeta isänmaastani.) Silloin hän huudahti: "Sinun täytyy elää, poikani, vaikka oletkin kaukana luotani. Isäsi kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut onnen hetkeä. Toivoin, että sinä olisit vanhuuteni lohduttaja, mutta tapahtukoon Herran tahto. Sinun täytyy elää. Itken mieluummin ilman sinua kuin näen sinut vangittuna tai kuolleena." Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.
Jacopo puristi hänen kättään ja katsoi häntä kauan ikäänkuin olisi tahtonut tunnustaa hänelle salaisuutensa. Mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi häneltä siunausta. Äiti nosti kätensä sanoen: "Siunaan sinua. Siunaan sinua, ja Kaikkivaltias Jumalakin siunatkoon sinua."
Lähtiessään hän vielä kerran syleili äitiänsä. Tuo onneton nainen heittäytyi lohduttoman poikansa rinnoille.
He menivät alas ja minä heidän mukanaan. Ovelle tultuaan äiti, tuntiessaan raikkaan ilman henkäyksen, kohotti katseensa taivasta kohti. Hän varmaan rukoili Jumalaa sielunsa syvyydestä, ja rukous tuntui antavan hänelle uusia voimia. Hän ei itkenyt enää, vaan siunasi toisen kerran varmalla äänellä poikaansa, ja tämä suuteli uudestaan hänen käsiään ja kasvojaan.
Minäkin itkin. Hän syleili minua, lupasi kirjoittaa minulle ja sanoi lähtiessään: "Äitini luona olet aina muistava ystävyyttämme". Hän kääntyi vielä, katsoi kauan äitiään ja poistui hiljaa. Kadun kulmassa hän vielä kerran kääntyi ympäri, tervehti meitä kädenliikkeellä ja katsoi meihin surullisesti ikäänkuin ilmaistakseen, että tämä oli hänen viimeinen katseensa.
Onneton äiti seisoi portailla toivoen ehkä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei enää näkynyt, nojautui hän käsivarteeni, lähti astumaan portaita ylös ja sanoi: "Rakas Lorenzo, sydämeni sanoo, että emme näe häntä enää koskaan".
Muuan vanha pappi, joka oli tuttava Ortisin perheessä ja oli ollut Jacopon kreikankielen opettaja, kertoi meille illalla, että Jacopo oli mennyt kirkkoon, jossa Lauretta on haudattu. Ovi oli suljettu, mutta hän vaati kellonsoittajaa välttämättömästi avaamaan sen. Tämä lähetti erään läheisyydessä asuvan pojan hakemaan avaimia lukkarilta. Jacopo istui odottaen kivellä etupihassa. Sitten hän nousi ylös ja nojasi päätään kirkon porttia vasten. Oli jo melkein ilta, väkeä alkoi kokoontua etupihaan, ja hän lähti pois odottamatta enää. Kellonsoittaja oli kertonut nämä asiat vanhalle papille. Muutamia päiviä myöhemmin sain tietää, että Jacopo iltayöstä oli käynyt Laurettan äidin luona. "Hän oli", kertoi tämä, "hyvin surullinen. Hän ei puhunut minulle mitään tyttö raukastani, enkä minäkään tahtonut hänen nimeään mainita, jotta en olisi lisännyt Jacopon tuskaa. Lähtiessään hän sanoi minulle: menkää niin pian kuin voitte lohduttamaan äitiäni."