* * * * *

Hän sulki kirjeen, mutta ei kirjoittanut osoitetta. Hän katseli kauan aikaa taivasta, sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen pää alas painuneena. Useankin kerran palvelija kysyi häneltä, tahtoiko hän vielä mitään; hän ei edes kääntynyt taakseen, ainoastaan pudisti päätänsä. Samana päivänä hän alkoi kirjoittaa seuraavaa kirjettä Teresalle:

Keskiviikkona kello 5.

Alistu taivaan määräyksiin. Kodin rauhassa ja sovinnossa kohtalon sinulle antaman puolison kanssa olet löytävä jonkun verran onnea. Sinulla on jalo ja onneton isä, sinun täytyy sovittaa hänet äitisi kanssa, joka yksinäisenä ja itkevänä kaipaa yksin sinua, sinun täytyy uhrata elämäsi maineesi vuoksi. Minä yksin löydän kuolemassa rauhan ja kuolemallani palautan rauhan sinunkin kotiisi; mutta sinä onneton raukka —?!

Jo monta päivää olen aikonut kirjoittaa sinulle, mutta en voinut jatkaa. Laupias Jumala ei ole minua hyljännyt viimeisellä hetkellä, ja tämä mielenlujuuteni on hänen kallein lahjansa. Kuolen, kun olen saanut äitini siunauksen ja viimeistä kertaa syleillyt ystävääni. Hän on antava isällesi sinun kirjeesi, ja anna sinä puolestasi hänelle minun kirjeeni; ne todistavat aina rakkautemme pyhyydestä. Rakas ystäväni, sinä et ole syypää kuolemaani. Kaikki minun onnettomat intohimoni, läheisimpiä omaisiani kohdanneet vastoinkäymiset, ihmisten rikokset, varmuus omasta ainaisesta orjuudestani ja kaupatun isänmaani ainaisesta häpeästä — tämä kaikki oli jo aikoja sitten kohtaloni määrännyt. Sinä, enkelimäinen nainen, saatoit ainoastaan lieventää kohtaloani, mutta et sitä muuttaa milloinkaan. Sinä yksin olet ollut lohdutukseni kaikissa onnettomuuksissa, ja se oli iloni. Vastustamaton voima pakoitti sinut rakastamaan minua, sydämeni uskoi sinut omakseen; sinä olet minua rakastanut ja rakastat minua, mutta nyt, kun olen menettämäisilläni sinut, huudan avukseni kuolemaa. Pyydä, ettei isäsi unohda minua. Älköön muistoni häntä surettako, antakoon se hänelle voimia säälillään lieventää sinun tuskaasi. Johdattakoon se aina hänen mieleensä, että hänellä on toinenkin tytär.

Mutta sinä, joka olet minun onnettoman todellinen ystävätär, sinä et koskaan voine minua unohtaa. Lue aina uudelleen näitä viimeisiä sanojani, jotka, sen vakuutan, kirjoitan sydänverelläni. Ehkä minun muistoni on pelastava sinut hairahduksen onnettomuudelta. Kauneutesi, nuoruutesi, loistava ulkonainen asemasi tulevat kenties houkuttelemaan muita ja itseäsi tahraamaan sen viattomuuden, jonka alttarille olet uhrannut ensimäisen ja rakkaimman intohimosi, viattomuuden, joka kuitenkin on ainoa lohdutuksesi tuskissa. Kaikki, mikä maailmassa on houkuttelevaa, tulee liittoutumaan sinua vastaan riistääkseen sinulta kunnioituksen itseäsi kohtaan ja upottaakseen sinut niitten lukemattomien naisten joukkoon, jotka myytyään puhtautensa myyvät myöskin rakkautensa ja ystävyytensä ja röyhkeästi riemuiten osoittelevat petollisuutensa uhreja. Mutta Teresani, sinun hyveesi loistaa taivaallisista kasvoistasi ja minä olen pitänyt sitä kunniassa; sinä tiedät, että olen palvonut sinua kuin pyhää neitsyttä. — Oi, tämä ystävättäreni taivaallinen kuva, tämä hänen viimeinen kallisarvoinen lahjansa täyttää mieleni rohkeudella ja kertoo minulle koko lempeni historian. Sinä istuit juuri maalaamassa sitä, kun näin sinut ensi kerran. Ihan selvästi näen edessäni kaikki nuo päivät, jotka ovat elämäni surullisimmat ja ihanimmat. Sinä olet pyhittänyt minulle tämän kuvan, kyyneltesi kostuttamana olet ripustanut sen rinnalleni, ja rinnallani leväten se on seuraava minua hautaan. Muistatko, Teresa, kuinka katkerasti itkien otin sen vastaan? Alan itkeä uudelleen, ja se tuottaa minulle lohdutusta. Jos mitään elämässä on olemassa viimeisen henkäyksen jälkeen, omistan sen kokonaan sinulle ja lempeni on tuleva kuolemattomaksi minun kanssani. — Kuule vielä viimeinen, ainoa, pyhä rukoukseni! Pyydän sitä onnettoman rakkautemme nimessä, vuodattamiemme kyynelten nimessä, sen lapsellisen rakkauden nimessä, jota tunnet vanhempiasi kohtaan, joiden uhriksi vapaaehtoisesti olet antautunut. Lohduta äiti raukkaani, joka kenties elämänsä myrskyssä tulee luoksesi itkemään yhdessä sinun kanssasi tässä rauhallisessa yksinäisyydessä. Sinä yksin olet kyllin arvokas häntä säälimään ja lohduttamaan. Mitä hänelle jää, jos sinä hänet hylkäät? Kun hän on surullinen ja onneton ja vanhuuden näännyttämä, muista aina, että hän on äitini.

* * * * *

Puoliyön aikaan hän lähti postihevosella Euganiasta ja saapui aamulla meren rannalle, josta gondolieri souti hänet hänen kotiinsa Venetsiaan. Kun tulin sinne, nukkui hän sohvalla rauhallisesti. Herättyään pyysi hän minua toimittamaan muutamia asioita ja maksamaan erään kirjakauppalaskun. "En voi viipyä täällä kuin tämän päivän", sanoi hän minulle.

Vaikka en ollut häntä kahteen vuoteen nähnyt, oli hän kuitenkin mielestäni muuttunut odottamattoman vähän. Mutta pian huomasin, että hän käveli hitaasti ja laahustaen; hänen äänensä, joka ennen oli kantava ja miehekäs, oli tullut rasittuneeksi ja väriseväksi. Siitä huolimatta hän yritti keskustella vilkkaasti. Hän kertoi äidilleen matkansa tarkoituksesta ja hymyili usein omalla alakuloisella tavallaan. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin välttelevää, jota en koskaan ennen ollut huomannut. Sanoin hänelle, että muutamat hänen ystävistään aikoivat tulla samana päivänä häntä tervehtimään, mutta hän ei sanonut ottavansa vastaan ketään; menipä hän itse ilmoittamaan portinvartijalle että kukaan ei saanut häntä tavata. Palatessaan hän sanoi minulle: "Usein olen päättänyt olla tuottamatta sinulle ja äidilleni erohetken tuskaa. Mutta en voinut olla teitä vielä kerran näkemättä, vaikkakin saat uskoa, että tämä matka oli miehuuteni kovin koetus."

Vähää ennen iltaa hän nousi kuin lähteäkseen, mutta ei saanut sitä sanotuksi. Hänen äitinsä tuli hänen luokseen ja kysyi, syleillen häntä surullisen näköisenä: "Oletko siis tehnyt päätöksesi, rakas poikani?"