20. III. illalla.

Olin uljas, mutta se olikin viimeinen kolttonen, joka pääsi lujuuttani lannistamaan! Se mikä on päätetty, on päätetty. Mutta sinä, Jumalani, joka tunnet sydämeni sisimmän, sinä tiedät, että tämä uhri on enemmän kuin veren arvoinen.

Lorenzo, hän oli yksin pikkusisarensa kanssa. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa minua, mutta hän istuutui kuitenkin, ja Isabellina juoksi vavisten hänen syliinsä. "Teresa", sanoin hänelle lähestyen häntä ja tarttuen hänen käteensä. — Hän katsoi minuun, ja pikku tyttö heittäytyi Teresan kaulaan, kohotti kasvonsa ja kuiskasi: "Jacopo ei minua enää rakasta." Ymmärsin hänet. "Enkö rakasta sinua", huusin syleillen häntä, "rakastan sinua niin sanomattoman hellästi, mutta en tule sinua enää näkemään". — Oi veljeni, Teresa katsoi minua kauhistuneena, puristi lsabellinaa rintaansa vasten, mutta ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan minusta pois. "Sinä jätät meidät", hän sano', "ja tämä pieni lapsi on siis tästälähin ainoa toverini ja lohduttajani tuskissani. Tulen aina puhumaan hänelle hänen ystävästään ja minun ystävästäni, opetan häntä säälimään sinua ja siunaamaan sinua." — Minusta näytti siltä kuin joku toivon säde olisi kirkastanut hänen kasvojaan hänen lausuessaan nuo viimeiset sanat. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään, ja käteni ovat vielä tätä kirjoittaessani kuumat hänen itkustaan. — "Hyvästi", hän Isäsi. "Hyvästi, mutta ei ikuisesti, sano, eihän? Minä täytän lupaukseni" — näin sanoessaan hän otti povestaan esille kuvansa — "hyvästi, mene, pakene. Muista aina minua onnetonta. Kuvani on omien ja äitini kyynelten kostuttama." — Omilla käsillään hän ripusti kuvan kaulaani ja painoi sen rintaani vasten. Ojensin käteni ja suljin hänet syliini. Hänen henkäyksensä tuntui tulikuumilla huulillani, olin jo häntä suutelemaisillani, — mutta kuoleman kalpeus levisi, hänen kasvoilleen, hän työnsi minut takaisin, tunsin, että hänen kätensä olivat kylmät ja vapisevat. Hiljaisella ja surullisella äänellä hän sanoi: "Sääli minua. Hyvästi." — Hän heittäytyi sohvalle kiinteästi syleillen Isabellinaa, joka itki kanssamme. — Samassa tuli hänen isänsä, ja meidän onneton tilamme lisäsi ehkä hänen omantunnonvaivojaan.

* * * * *

Kotia palatessaan hän oli niin suunniltaan, että Michelekin pelkäsi pahinta. Hän alkoi jälleen tutkia papereitaan, ja poltti niistä suuren osan lukematta. Ennen vallankumousta hän oli kirjoittanut kiinteärakenteisen, melkein klassillisen tutkimuksen Venetsian hallitusmuodosta ja varustanut sen Lucanuksen sanoilla: "Jusque datum sceleri". ["Rikokset rehoittavat vapaasti." Suom.] Edellisenä vuonna oli hän eräänä iltana lukenut Teresalle Laurettan elämäntarinan. Teresa kertoi minulle myöhemmin, että ne hajanaiset katkelmat, jotka hän huhtikuun 9 päivänä oli lähettänyt minulle, eivät muodostaneet kertomuksen alkua, vaan olivat sieltä täältä poimittuja. Hän oli kuvaillut yksityiskohtaisesti ja rauhallisemmalla, vähemmän intohimoisella tavalla Laurettan kohtaloa. Mutta hän ei säästänyt tätäkään kirjoitusta. Hänellä oli tapana lukea vähän, mutta ajatella paljon; maailman humusta hän äkkiä pakeni yksinäisyyteen, ja senvuoksi oli kirjoittaminen hänelle välttämättömyys. Hänen kirjoistaan on minulla kuitenkin säästössä ainoastaan reunamuistutuksilla täydennelty Plutarkhos, johon on liitetty useina paperiarkkeina erinäisiä tutkielmia ja laajahko kuvaus Nic'an kuolemasta, sekä Tacituksen Bodoni-painos, josta on paljon revitty pois; siten puuttuu Vuosikirjaan koko toinen osa ja melkoinen erä sotien historiaa, jota hän uutterasti käänsi ja kärsivällisesti jäljensi sivujen reunoihin hyvin pienin kirjaimin. Ylläolevat katkelmat olen löytänyt paperien joukosta, jotka hän arvottomina oli heittänyt pöydän alle. Seuraavat ajatukset — en tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai muitten, — oli hän maaliskuun 3 päivänä 1794 kirjoittanut Marcus Aureliuksen mietelmien ja tammikuun ensimäisenä 1797 uudestaan Tacituksen kanteen. Samalla lauselmalla oli sitte lähellä päiväysmerkintä maaliskuun 20. 1799.

* * * * *

En tiedä, millä tavalla ja miksi tulin maailmaan, en tiedä, mitä maailma on, enkä mitä itse olen. Jos koetan tuota ongelmaa ratkaista, vaivun yhä kamalampaan tietämättömyyteen. En tiedä, mitä ruumiini, aistini ja sieluni ovat. En voi koskaan tulla tuntemaan sitä osaa itsestäni, joka ajattelee kirjoittaessani, joka tutkii olevaisuutta ja tutkii minua itseäni. Turhaan koetan järjelläni käsittää minua ympäröivän maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Olen kuin kytketty käsittämättömän avaruuden pieneen nurkkaan tietämättä, miksi olen juuri tässä nurkassa enkä jossakin muualla, tai miksi lyhyt elämäni on sijoitettu juuri tähän ikuisuuden silmänräpäykseen, ei aikaisempaan tai myöhempään. Joka puolella näen ympärilläni äärettömyyden, johon itse atoomina häviän.

* * * * *

Tarkasteltuaan samana maaliskuun 20 päivän yönä kaikki paperinsa kutsui hän luokseen puutarhurin ja Michelen ja antoi heidän riisua kengät jalastaan. Sitten lähetti heidät levolle. Nähtävästi hän valvoi koko yön, kyhäten tässä aikaisemmin esitetyn kirjeen, ja aamun koitossa hän herätti palvelijan käskien tämän toimittaa sananviejän Venetsiaan. Sitten hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen, mutta vain hetkiseksi, sillä muuan talonpoika kertoi minulle tavanneensa hänet samana aamuna kello kahdeksan Arquàan vievällä tiellä. Ennen puoltapäivää hän palasi kotia. Michele tuli ilmoittamaan, että sananviejä odotti. Jacopo, joka istui liikkumattomana ja ikäänkuin syviin huoliin vaipuneena, nousi ja kirjoitti ikkunan luona seisoen seuraavat rivit:

"Tulen joka tapauksessa. Oi, jos voisin hänelle kirjoittaa kaikesta! Tekisi sen niin mielelläni. Mutta jos hänelle kirjoittaisin, ei minulla olisi sydäntä tulla. Sano hänelle, että tulen, että hän on jälleen näkevä poikansa, mutta ei mitään muuta. Oi, älä murra hänen sydäntään. Tahtoisin neuvoa sinulle, miten kohtelet häntä tulevaisuudessa ja miten lohdutat häntä. Mutta huuleni polttavat, rintani on raskas, minua kuristaa ja voin tuskin hengittää. On kuin joku tarttuisi kurkkuuni ja painaisi kädellään sydäntäni. Oi, Lorenzo, mitä sanoisinkaan sinulle; olen ihminen. Jumalani, Jumalani, suo minulle vielä tänään kyynelten lohdutus."