Uudelleen minua kauhistuttaa tuo peloittava totuus, jonka jo kerran keksin ja jota sittemmin olin tottunut alistumuksella ajattelemaan: olemme kaikki toistemme vihamiehiä. Jos voisit eritellä minkä ihmisen ajatuksia tahansa, huomaisit, että hän kernaasti vetäisi miekan tupestansa karkoittaakseen lähimmäisensä ja anastaakseen hänen omaisuutensa. — Lorenzo, alan uudestaan horjua. Mutta minun täytyy toteuttaa päätökseni ja jättää heidät rauhaan.
J. K. Olen käynyt tuon vanhan naisen luona, josta muistaakseni kerran sinulle kerroin. Tuo onneton elää vielä yksinäisyydessään. Voi kulua monta päivää hänen tapaamatta ketään, sillä kaikki kyllästyvät auttamaan häntä. Hän elää vielä, mutta hänen aistinsa ovat jo monta kuukautta taistelleet kuoleman kauhujen kanssa.
* * * * *
Seuraa muutamia katkelmia, jotka luultavasti ovat kirjoitettuja samana yönä ja lienevät viimeisiä.
* * * * *
Riistäkäämme naamio kummitukselta, joka tahtoo meitä peloittaa! Olen nähnyt lasten kauhistuvan nähdessään imettäjänsä naamioituna. Oi, Kuolema, katson sinua ja teen sinulle kysymyksiä. Itse asiat eivät meitä peloita, vaan niiden ulkokuori. Lukemattomat ihmiset eivät uskalla kutsua sinua luokseen, mutta uhmaavat sinua kuitenkin vapisematta. Olethan sinäkin välttämätön tekijä kehityksessä. Minä en enää laisin sinua pelkää, minusta sinä muistutat ilta-unta, lepoa töitten jälkeen.
Katsele jyrkän kallion kuvetta, joka riistää alhaalla olevilta laaksoilta auringon hedelmöittävän hehkun. Mitä odotan? Vaikka minun pitäisi lisätä toisten ihmisten onnea, olen päinvastoin heille turmioksi. Minun täytyy kantaa se tuskan taakka, joka on jokaisen ihmisen hartioille sälytetty. Mutta jo kahdenkymmenenneljän vuoden aikana olen tyhjentänyt kärsimysten kalkin, joka olisi voinut riittää pitkänkin elämän ajaksi. Entä toiveet? Enhän minä tunne tulevaisuutta enkä siis voi luottaa siihen. Oi, meidän kohtalokas tietämättömyytemme imartelee meidän intohimojamme ja lisää inhimillistä onnettomuutta.
Aika rientää ja ajan mukana olen kadottanut sen osan elämästäni, jota varten minulla vielä kaksi kuukautta sitten oli olemassa toiveita ja lohtua. Vanhat haavani ovat parantumattomia; tunnen ne sydämessäni, aivoissani, koko olemuksessani; ne vuotavat verta kuin olisivat aivan tuoreita. Riittää, Teresa, riittää. Et ole näkevä minussa heikkoa raukkaa, joka sairaana hitain askelin laahustaa kohti hautaa epätoivon ja tuskan kiduttamana eikä rohkene yhdellä ainoalla iskulla tulla kohtalonsa herraksi.
Koettelen tikarini kärkeä, tartun siihen lujin ottein ja hymyilen. Ei muuta kuin isku sykkivään sydämeen ja kaikki on valmista. Näen aina tuon tikarin edessäni. Oi, kuka uskaltaa rakastaa sinua, Teresa, kuka uskalsi ryöstää sinut minulta? Pakene minua siis, älä tule lähelle minua, Odoardo.
Oi, hieron käsiä pestäkseni ne puhtaiksi veritahroista, minusta ne jo tuoksuvat rikokselle. Kuitenkin ne ovat viattomat, vielä on aikaa yhdellä iskulla vapautua siitä vaarasta, että elän päivän likaa — yhden ainoan päivän liikaa. Minulla ei ole varaa elää hetkeäkään liian kauan.