Ihana aamurusko! En ole pitkään aikaan nukkunut näin rauhallista yötä enkä nähnyt näin hymyilevän kirkasta aamua, mutta olivathan silmäni aina itkun sumentamat. Ajatukseni olivat harmaat ja mieleni tuskainen.
Loista, loista, oi Luonto, ja lohduta surevia ihmisiä. Minä en enää saa loistostasi nauttia. Olen jo kauan tuntenut kauneutesi ja ihaillut sinua, olen iloinnut antimistasi. Niin kauan kuin sinä olit minulle kaunis ja hyvä, sanoit minulle jumalallisella äänellä: elä. Mutta toivottomuudessani olen nähnyt sinutkin veren tahraamana, kukkiesi tuoksu on ollut täynnä myrkkyä ja hedelmäsi ovat olleet karvaita. Olet osoittautunut lastesi murhaajaksi, lastesi, joita kauneudellasi ja lahjoillasi viettelet tuskaan.
Olenko kiittämätön sinua kohtaan? Pitäisikö minun jatkuvasti elää nähdäkseni sinut noin kauheana ja kirotakseni sinua? Ei, ei. Koska sinä olet minulle muuttunut ja sokaissut minut loistollasi, olet samalla itse minut hyljännyt. Eikö minullakin ole oikeus sinua hyljätä? Vielä katselen sinua ja vapisen, vielä katselen sinua iloisesti muistellen menneitä nautintoja, sillä tiedän, että minun ei enää tarvitse sinua peljätä, koska kohta olemme eroitetut. En luule kapinoivani sinua vastaan paetessani elämää. Ovathan elämä ja kuolema lakiesi alaisia; yhden ainoan syntymisen tien olet meille osoittanut, monta kuoleman tietä. Ellet syytä meitä siitä, että sairaus meidät tappaa, kuinka voisit siis meitä syyttää, jos intohimot meidät tappavat; niillä on sama vaikutus ja sama alkulähde, sillä nekin johtuvat sinusta, eivätkä voisi meitä masentaa, ellet sinä olisi niille voimaa antanut. Ethän ole määrännyt samaa ikää kaikille ihmisille. Ihmisten tulee syntyä, elää ja kuolla, niin määräävät lakisi. Aika ja tapa riippuvat heidän omasta valinnastaan.
En riistä sinulta mitään siitä mitä olet minulle antanut. Mitätön ruumiini on aina, joskin toisissa muodoissa, oleva sinuun yhdistetty. Jos henkeni kuolee samalla, on se häipyvä olevaisuuden äärettömään mereen, mutta jos se on kuolematon, jää se elämään ruumiin jälkeen.
Oi, miksi vieläkin liehakoin järkeäni? Kuulenhan Luonnon juhlallisen äänen sanovan: "Loin sinut, jotta sinä omaa onneasi tavoitellen samalla onnellistuttaisit koko olevaisuutta. Senvuoksi annoin sinulle rakkauden elämää ja kammon kuolemaa kohtaan. Mutta jos tuska riistää sinulta elämänhalun, olen tasoittanut sinulle monta tietä, jotka johtavat vapahdukseen. Sinulla ei ole enää mitään kiitollisuuden velkaa minua kohtaan, koska elämä, jonka annoin sinulle lahjana, on muuttunut sinulle tuskaksi."
Mikä röyhkeys kuvitella itseään välttämättömäksi! Ajan äärettömässä meressä muodostavat minun elinvuoteni vain haihtuvan silmänräpäyksen. Etkö näe verivirtoja, joiden kuohuvat laineet kuljettavat rajattoman määrän ihmisruumiita? Niitä on miljoonia, joita uhrataan pienen maanpalasen valloittamiseksi ja tuskin puolen vuosisataa kestävän maineen luomiseksi, jonka pari anastajaa ostaa itselleen kansojen elämän kustannuksella. Eikö minun siis pitäisi pelkäämättä uhrata lyhyt ja tuskallinen elämäni, elämä, jonka kenties vihollisteni vaino minulta kuitenkin riistäisi tai jota ehkä rikokset tulisivat tahraamaan?
* * * * *
Hartaasti olen etsinyt ystäväni jälkiä hänen viimeisiltä hetkiltään ja samalla hartaudella kuvailen asioita, jotka ovat tietooni tulleet. Kuitenkaan en kerro sinulle, lukijani, muuta kuin mitä itse olen nähnyt tai silminnäkijöiltä kuullut. En ole päässyt selville siitä, mitä hän teki maaliskuun 16,17 ja 18 päivänä. Hän kävi usein herra T:n luona, mutta viipyi vain hetkisen. Hän meni kaikkina näinä päivinä ulos ennen auringon nousua ja palasi myöhään kotia; hän söi sanaakaan puhumatta, ja Michele vakuuttaa, että hän öisin nukkui hyvin. Seuraava kirje ei ole päivätty, mutta se lienee kirjoitettu maaliskuun 19:ntenä.
* * * * *
Kuvittelenko, vai karttaako Teresa minua tosiaankin? Oi, hän karttaa minua, kaikki karttavat minua. Odoardo on aina hänen vieressään. Tahtoisin vielä kerran nähdä hänet yksin. Jo aikoja sitten olisin lähtenyt — sinäkin minua siihen ehtimiseen kehoitat — mutta minusta on niin vaikea lähteä ennenkuin vielä kerran olen kyynelilläni kostuttanut hänen kättään. Täydellinen hiljaisuus vallitsee koko perheessä. Mennessäni sinne pelkään tapaavani Odoardon. Kun hän puhuu kanssani, ei hän koskaan mainitse Teresan nimeä. Muuten hän ei suinkaan ole erityisen hienotuntoinen. Ehtimiseen hän kysyy minulta, milloin ja minne lähden, ja minä hätkähdin taaksepäin, sillä hän ihan tuntui irvistävän; väristen pakenin häntä.