"En miehuudestain viel' antaa saanut näytettä, mut vertaa se tuskalleni vetää."
Tällöin Odoardo palasi, Jacopo lausui nuo säkeet niin ponnekkaasti, että toinen pysähtyi miettivänä ovensuuhun. Herra T. kertoi minulle myöhemmin, että hän tuolla hetkellä oli huomaavinaan kuoleman merkit onnettoman ystävämme kasvoilla ja että kaikki Jacopon puheet noina päivinä herättivät arvonantoa ja sääliä. Keskusteltiin hänen matkastaan, ja kun Odoardo kysyi, viipyisikö hän kauankin poissa, vastasi hän: "Kyllä. Voisinpa melkein vannoa, ettemme enää näe toisiamme." "Emmekö näe toisiamme enää?" kysyi herra T. surullisella äänellä. Silloin Jacopo ikäänkuin rauhoittaakseen häntä katsoi häntä iloisesti ja tyynesti silmiin, ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi hymyillen Petrarcan sanoilla:
"En tiedä, mutta kauankin minutta elämään voit jäädä."
Iltahämärissä hän meni kotia ja sulkeutui huoneeseensa, eikä näyttäytynyt kenellekään ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Liitän tähän muutamia katkelmia, jotka hän luultavasti kirjoitti sanottuna yönä, vaikka en tarkalleen tiedä, mihin aikaan.
* * * * *
Onko se raukkamaista? Etkö sinä, joka puhut raukkamaisuudesta, ole yksi niitä lukemattomia kuolevaisia, jotka teeskennellen katselevat omia kahleitaan, jotka eivät uskalla itkeä, vaan suutelevat ruoskijansa kättä? Mitä on ihminen? Rohkeus on aina ollut maailman valtias, sillä kaikki on täynnä heikkoutta ja pelkoa.
Syytätkö minua raukkamaisuudesta sinä, joka myöt oman sielusi ja kunniasi?
Tule katsomaan, kuinka minä makaan verissäni odottaen kuolemaa. Sinä vapiset, eikö totta? Kumpi meistä on raukkamainen? Tule, tempaa tikari rinnastani ja sano itsellesi: "Tulenko minä elämään ikuisesti?" Se on suurinta, voimakkainta tuskaa, mutta samalla lyhytaikaista ja jaloa. Kenties kohtalo sinulle valmistaa vieläkin tuskallisemman ja häpeällisemmän kuoleman. Tunnusta! Etkö tunne itseäsi kykeneväksi kuinka yleviin tekoihin tahansa, etkö tunne vapautuneesi sortajistasi, kun pidät tikarin paljasta kärkeä ojennettuna sydäntäsi kohti?
Puoliyön aikaan.
Katselen ulos ikkunastani, yö on selkeä ja rauhallinen. Kuu nousee vuorten takaa. Oi, ystäväni kuu! Ehkä hyväilet Teresan kasvoja samalla loistavalla säteellä, jolla minun sieluni valaiset? Olen aina tervehtinyt sinua, kun ilmestyit lohduttamaan maailman äänetöntä yksinäisyyttä. Monta kertaa kotimatkalla Teresan luota olen puhunut kanssasi, sinä tunnet kaikki houreeni. Nämä kyyneleiset silmäni ovat usein seuranneet sinua aina pilvien kohtuun, jonne peityit, ne ovat pilkkopimeinä öinä etsineet sinun valoasi. Sinä olet edelleenkin entistä kauniimpana nouseva taivaan rannalle, mutta ystäväsi on muuttuva muodottomaksi ja hyljätyksi ruumiiksi, joka ei milloinkaan voi ylös nousta. Pyydän sinulta viimeistä palvelusta: valaise säteilläsi hautaani, kun Teresa etsii minua vuoren kypressien ja pinjain suojassa.