Ystäväsi näkee aina edessään kuolleen ruumiin. Olen tehnyt velvollisuuteni, tuo perhe on siitä päivästä alkaen vähemmän köyhä — mutta voi, se on isätön!

Noin kymmenen kuukautta sitten ratsastin eräänä päivänä, jolloin tuska raateli rintaani, useita penikulmia maalle päin. Oli ilta, näin että rajuilma oli nousemassa, ja joudutin paluumatkaani. Hevonen suorastaan lensi tietä pitkin, mutta siitä huolimatta kannustin sitä verille asti. Heitin ohjakset käsistäni toivoen, että se syöksisi sekä itsensä että minut perikatoon. Tullessamme pitkälle, kapealle, tuuheitten puitten reunustamalle tielle näin edessäni ihmisen; tartuin ohjaksiin, mutta hevonen jatkoi juoksuaan entistä hurjemmin. "Mene vasemmalle, mene vasemmalle", huusin. Tuo onneton ymmärsi minut ja juoksi vasemmalle. Mutta kun kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, luuli tuo kapealla polulla seisova onneton, että hevonen oli aivan hänen takanaan ja heittäytyi hämmentyneenä taaskin oikealle. Hevonen tuli nyt suoraan hänen päälleen ja polki jaloillaan hänen päänsä murskaksi. Tässä pelottavassa yhteentörmäyksessä kompastui hevonenkin ja heitti minut useita askeleita satulasta. Oi, miksi en minäkin murskaantunut kuoliaaksi?

Juoksin sinne, mistä kuulin kuolevan valitusta. Mies makasi kokonaan verissä maassa tehden lähtöään. Pudistelin häntä, mutta hän oli jo äänetön ja tunnoton ja kuoli muutaman minuutin perästä. Palasin kotia. Oli kauhea myrsky-yö, raesade hävitti viljavainioita, salamat sytyttivät monta puuta palamaan ja hirmumyrsky särki erään kappelin ristiinnaulitunkuvineen. Koko yön harhailin vuoristossa, vaatteeni ja sieluni valuivat verta. Etsin yleisessä hävityksessä sovitusta omalle rikokselleni. Mikä yö! Luuletko, että tuo kauhea kummitus on koskaan antanut minulle anteeksi? — Seuraavana aamuna puhuttiin asiasta paljon. Kuollut löydettiin lähes puolen kilometrin päästä onnettomuuspaikalta kiviröykkiöstä kahden sortuneen kastanjan alta, jotka sulkivat tien. Rankkasade, jota jatkui aamuun asti, oli kuljettanut hänet sinne. Hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat murskautuneet. Kauhistuneena tunsi hänen vaimonsa miehensä ruumiin. Ei ketään katsottu syylliseksi. Mutta lesken siunailut vaivasivat omaatuntoani lakkaamatta. Naitin hänen tyttärensä vuokraajani veljenpojalle ja talletin hänen papiksi aikovaa poikaansa varten pienen pääoman. Eilen illalla he tulivat uudestaan kiittämään minua vakuuttaen, että minä olin monivuotisesta kurjuudesta pelastanut köyhän työläisperheen. "Oi", vastasin. "On olemassa niin paljon muitakin köyhiä, mutta heillä on toki aviomies ja isä, joka lohduttaa heitä rakkaudellaan ja jota he eivät vaihtaisi koko maailman rikkauksiin."

Ihmiset syntyvät vain tuhotakseen toisiaan.

Kaikki talonpojat karttavat tuota onnetonta tietä. Palatessaan työstään he kulkevat niittyjen yli välttääkseen sitä. Sanotaan, että siellä öisin kummittelee, että pahanilman lintu istuu puitten oksilla ja rääkyy kolme kertaa sydänyön jälkeen, että kuollut on muutamana iltana liikkunut niillä mailla. Minä en tahdo osoittaa heille moista taikauskoa vääräksi enkä nauraa sille. Mutta sinun täytyy ilmaista kaikki kuolemani jälkeen. Matka on hankala, terveyteni on heikko, en voi lähteä tämä omantunnon pistos sydämessäni. Olkoon minun kotini pyhä turvapaikka tuolle leskelle ja hänen molemmille lapsilleen kaikissa heidän onnettomuuksissaan! Hyvästi.

* * * * *

Raamatusta löydettiin monta päivää myöhemmin paperi, joka sisälsi useaan kertaan korjattuina ja vaikeasti luettavina muutamia säkeitä Jobin kirjasta ja Salomonin Saarnaajan toisesta luvusta sekä Hesekielin virren, jotka Jacopo oli kääntänyt.

Kello neljä iltapäivällä hän meni herra T:n luo. Teresa oli yksin puutarhassa. Hänen isänsä otti Jacopon ystävällisesti vastaan. Odoardo lueskeli parvekkeella jotakin kirjaa; hetkisen perästä hän pani sen pois, otti toisen ja meni sitä lukien huoneeseensa. Silloin Jacopo otti käteensä Odoardon ensimäisen kirjan, joka oli Alfierin murhenäytelmien neljäs nide. Hän silmäili sitä pari sivua ja luki sitten ääneen:

"Keit' olette? Ken tässä vielä haastoi vapaasta ilmasta? Ei, hämäryyttä se kaikk' on, varjo kuoleman se on… Lähemmä tulkaa, näettekö nyt, kuink' aurinkoa kytkee verivyö? Te kuulkaa ääntä turmanlintujen, kujerrus inha ilmanpiirit puhkoo, se minuun sattuu, sortaa kyyneliin — mut kuinka? itkuun hellyttekö tekin?…"

Teresan isä katseli häntä ja huokasi: "Oi poikani" — Jacopo jatkoi lukemistaan hiljaa; sitte hän umpimähkään avasi saman nidoksen toisesta kohti, mutta laski sen pian kädestään ja huudahti: