Lintu läksi laulamahan,
Poies uni-uutustansa,
Jossa rauhassa lepäsi
Päivän vaihtuman väliä,
Pimeyden piilosilla.
Mut kuin valkeus valasi,
Alkoi koitto auringosta,
Niin hän nousi nopeasti
Luojallensa laulamahan,
Aamukullan kunniaksi,
Wuoden alkavan iloksi.
Laulut ylhäälle ylensi,
Korkealle korotteli,
Tuolla toivolla sanovi,
Wielä armoa anovi,
Että oisi edespäinkin,
Wuoden alkavan ajaksi,
Rauhan majat maataksensa,
Aina ilolla herätä;
Niinpä mahtasi monetkin
Kiitosvirret veisaella
Luojallensa, laupiaalle,
Aina armonsa edestä.
Eikös tulis vielä olla
Kielet kilvan kiittämässä
Herran armon avaruutta,
Kaikkivallan rakkautta,
Kun vuosilla kuluneilla
On kohtaamme koittanunna,
Että ovat avarasta
Rikkautensa lähtehestä
Wiljavarat kuohununna.
Jospa vielä viljavuodet
Meille vastakin tulisi,
Että saisi laululinnut
Ilovirttä viserrellä!
Sitte kaikuis kaunis ääni,
Laulu laksoista suloinen,
Weisu kaunis vetten päältä
Heliseisi herttasesti,
Harras huuto Suomessamme,
Koko lauma laululinnun,
Kaikki yksimielisesti,
Linnut pienet, peipposetkin
Kiitosvirttä visertäisi.
(Suometar 1856).
En laulamasta lakkaa.
Mä etsin huvitustani
Ja elän tällä lailla;
Kuin kesälintu laulelen
Näillä Pohjan mailla.
Waikk' on kylmät kylämme
Näillä sydänmailla,
vaan on luonto lämpeä
Laulamahan aina.
Kuullakseni kultani
En laulamasta lakkaa,
Kuin mä etsin ja nyt löysin
Ystäväni rakkaan.