Tuossako vähä valahti
Mettä suusta morsiamen,
Tuossa rahtu rakkautta
Suusta sulhasen putosi.
Siihen pikkuisen punoa
Poskipäästä ilon immen;
Siihen vähäisen valoa
Silmistä valon isännän.
Nuotpa pyöri pisarana,
Yhtehen yhistyneenä,
Sitten neitosen nisille;
Siinä siinti sinervälle
Siitä valahti välehen
Walon vyölle vaskiselle,
Kupehelle kultaiselle;
Siitä sai se kultakuoren,
Suojan kiiltävän sivalsi.
Sitten sinkosi etemmä
Läpi laajan ilman kannen,
Kukan kuppihin putosi.
Siinä viipyi viikon päivät,
Puolen toista tuuditteli.
Eipä tuota tuoksi luultu,
Arvattu arvolliseksi,
Ennenkuin elävä lintu
Walmis puhkesi valohon,
Siinä suori siipiänsä,
Lentimiänsä levitti,
Noihin oli kun kuvattu;
Se on rahtu rakkautta.
Noissa paistoi päivän muoto;
Se on vähäinen valoa.
Noissa punaista punoitti,
Se on iltasen iloa.
Noissa kuulti kultasuomut;
Ne on aamun antimia.
(Oul. W. san. 1832 Nimimerkillä — —?).
Kova aika.
Kova, kallis, kolkko aika
Nykyinen on nähtävästi;
Pakko kaikki pakoittaapi
Säästöön varsin vaikeahan. —
Ei siis kumma, jos nyt kuulet,
Että häät ja ristiäiset
Pidetähän pikuudelta,
Molemmatkin moniaalta
Rintavasti rinnakkahan.
(Oul. W. san. 1833).
Kaipaus.
Lennä lintuisen
Wuorten päällitsen,
Metsän, korpien
Luoksi tyttöisen,
Ehk' on pitkä tie,
Sana sinne vie: