* * *
Elias Lönnrot joutui Tohmajärvellä hauskaan seikkailuun. Hän oli menossa rovasti Peter Walleniusta tapaamaan ja siisti juuri itseään pappilan kujan suussa pitkän ja pölyisen jalkamatkan jälkeen, kun rovastinna sattui ajamaan vaunuilla kotiinsa.
Ajomies komensi tuntematonta kulkuria avaamaan portin ja nöyrästi tohtori teki työtä käskettyä. Ohi ajaessaan rovastinna heitti hänelle palkaksi kuparikolikon.
Lönnrot tuli taloon ja pyrki rovastin puheille, mutta palvelijatar palautti hänet keittiöön odottamaan, kunnes rovasti olisi ehtinyt syödä ja ottaa vielä päivällisunensakin. Keittiössä söi parhaillaan palvelusväki ja rovastinna käski antaa vieraallekin ruokaa. Lönnrot istuutui renkimiesten viereen, hänen eteensä pantiin puurokuppi ja käteen annettiin puulusikka, ja hyvältäpä se lämmin ruoka maistuikin pitkän matkan jälkeen.
Sattui niin, että rovastilla oli rovastinnalle asiaa ja hän tuli keittiön ovelle asiaansa toimittamaan. Silloin hän näki oudon miehen aterioivan palvelusväen kanssa. Miehen kasvot näyttivät tutuilta ja — eikös se ollutkin tohtori Lönnrot! Rovasti tarttui miestä käsipuoleen ja vei sisälle omiin huoneisiinsa sanoen, ettei tohtori Lönnrotia ole ennenkään keittiössä syötetty.
* * *
Lönnrot vietti loppuikänsä Sammatissa ja istui kesäisin päiväkaudet ongella. Kerran tuli kaksi ylioppilasta rantaan.
He pyysivät järvellä istuvaa ukkoa soutamaan ylitse, tietämättä lainkaan, kuka hän oli. Lönnrot teki työtä käskettyä ja kantoi kaupanpäällisiksi vieraitten matkalaukun jonkun matkan päässä rannasta olevaan taloon.
Siellä vasta tuli ilmi, että tuo avulias ukko olikin itse kunnianarvoisa professori Elias Lönnrot.
Toisen kerran kun hän talonpoikaisessa puvussa saapui hienojen herrojen seurassa erääseen Lohjanjärven Aumalla olevaan taloon, kysyi emäntä, kun vieraat kävivät aterialle, annetaanko soutuäijällekin ruokaa.