Saksalainen kirjailija Lessing oli jo nuorena sangen lukuhaluinen. Kirjat olivat hänen suurimman riemunsa esineenä jo seitsemännestä ikävuodesta alkaen. Kun eräs taidemaalari halusi maalata hänet linnunpesän viereen, huudahti hän:
En tahdo, että minut maalataan linnunpesän viereen. Maalatkaa minut kirjakasan ääreen, muuten en anna itseäni lainkaan ikuistuttaa.
Kuudentoistavuotiaana Lessing oli ylioppilaskokelas ja halusi pyrkiä yliopistoon. Hänen isänsä kääntyi sen johdosta koulun rehtorin puoleen ja kysyi:
— Onko poikani tarpeeksi kypsynyt voidakseen harjoittaa opintoja yliopistossa?
— Hän on hevonen, — vastasi rehtori, — jonka täytyy saada kaksinkertainen ruoka-annos. Luennot, jotka tuottavat toisille suuria vaikeuksia, ovat hänelle leikintekoa. Me emme tarvitse häntä enää.
* * *
Kirjailija Lessing oli yksityiselämässään usein sangen hajamielinen.
Kerran kolkutti hän hajamielisyydessään oman talonsa ovelle.
— Professori ei ole kotona, — vastasi palvelijatar, joka ei pimeässä tuntenut isäntäänsä.
Hyvä! — sanoi siihen Lessing, — voinhan minä tulla jonkun toisen kerran.
* * *