— Tottakai kuljetatte minut joutuin perille? — tiedusteli Bismarck. —
Minulla on kova kiire.
— Nitshevo! — virkkoi venäläinen rauhallisesti.
Kun ei kuitenkaan matka alkanut joutua, työlästyi Bismarck ja kivahti miehelle:
— Etanahan tuo teidän hevosenne on!
— Nitshevo! — vastasi talonpoika tyynesti. Mutta häntä harmitti kuitenkin, että hänen hevostaan oli moitittu, ja hän alkoi pieksää sitä ruoskallaan.
— Kuulkaahan, ei teidän noin mielettömästi tarvitse hevostanne ruoskia, — huudahti silloin kyydittävä.
— Nitshevo! — sanoi talonpoika ja hurjaa vauhtia riennettiin eteenpäin.
— Mies hoi, reki kaatuu! — huusi Bismarck toden teolla jo suuttuen.
— Nitshevo! — oli talonpojan ainoa -vastaus.
Mutta ennustus toteutui. Tuossa tuokiossa vierähtivät Bismarck ja ajomies lumihankeen ja reki oli kappaleina. Bismarck oli niin suutuksissaan, että hän vihansa vimmassa hypähti pystyyn, tarttui piiskaan ja aikoi sillä ryhtyä pieksämään taitamatonta kuskia. Mutta silloin sai järki voiton. Olisipa erinomaista, jos aina säilyttäisi mielensä tasapainon niinkuin tuo kuski, joka kaikkeen, mikä matkalla kohtaa, sanoo tuon kylmäverisen sanansa »nitshevo». Ja muistaakseen tämän tapauksen hän tyyntyneenä pisti taskuunsa kappaleen reen särkynyttä raudoitusta ja teetti siitä itselleen myöhemmin rautaisen sormuksen, jota aina kantoi sormessaan.