(Irma ja Aslak tulevat.)
Irma (kopistellen jalkojaan): Täälläkö te jo olette? En tahtonut mitenkään päästä kulkemaan, kun tuuli oli tuiskuttanut kaikki polut umpeen. Luulen että varpaani ovat vallan jäässä — lainasin sukkani pikku siskolle ja pistin vähän heiniä kenkiin, mutta ne eivät estäneet pakkasta.
Aslak: Ajoin jäätä pitkin pikku porollani ja hauskaa olisi ollut katsella revontulten leikkiä, jos ei päätäni olisi palellut hirveästi. Näethän kuinka kulunut päähineeni on.
Osma: Mutta täällähän seisomme ja valitamme kuin mitkäkin raukat. Olkaamme kunnon lappalaisia, mitä siitä, jos tunturin tuuli vähän lähenteleekin — olemmehan siihen tottuneet. Laila: Olet oikeassa, Osma, en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä alkoi minusta tuntua niin lämpimältä — tuuli on varmaan kääntynyt etelään ja se tietää aina hyvää.
Irma: Voi, kuinka olet lapsellinen, Laila, nyt siellä vasta on oikein kylmä — etkö kuule, kuinka revontulet suhisevat!
Aslak: Tunnen samaa kuin Laila ja olen niin iloinen. Saattepa nähdä että tänään tapahtuu jotain oikein hauskaa!
(Opettajatar tulee sisälle saali hartioilla.)
Opettajatar: Täälläkö te seisotte ja värisette. Hyvää huomenta, hyvää huomenta "Lappelillit", Irmahan on aivan sininen vilusta ja Osmankin urhea nenänpää punoittaa. (Ottaa saalin alta pahvilaatikon.) Mutta älkää huolehtiko, tässä tuon teille lämpöä, jota muutamat pikkutytöt etelä-Suomessa ovat koonneet ja teille lähettävät.
(Lapset katselevat hämmästyneinä toisiaan; Laila tuuppaa hymyillen
Aslakia kylkeen.)
Osma: Opettajatar laskee leikkiä.