Maija: Mutta miksi olet ollut niin hiljainen koko illan? Ethän ole puhunut halaistua sanaa.
Olavi: Ensiksi olen syönyt, toiseksi katsellut tuota valkeaa, joka tuikkii tuolta Mäntyvaaran takaa ja ajatellut, mikähän se lienee ja kolmanneksi — en olisi tainnut saada suunvuoroa. Katri (järjestäen pois ruokatavaroita): Vai suunvuoroa. — Mutta mikä tuo valkea tosiaankin on? Välistä se leimahtaa ihan puidenlatvojen tasalle.
Maija: Eihän vaan liene metsävalkea.
Erkki: Ei metsävalkea noin yhdessä paikassa pysyisi.
Olavi; Juhannuskokkohan se on. Nythän on juhannusilta.
Katri: Kas, kun emme ennemmin huomanneet. Voi, siihen aikaan kun äiti eli, oli meillä aina niin hauskaa juhannuksena!
Maija: Pirtin seinät pistelimme täyteen juhannuskukkia ja portaiden eteen pystytettiin lehtimaja nuorista koivuista.
Olavi: Mutta nuo koivut ja kukkaset kuihtuivat niin pian.
Erkki: Niin, nyt olemme metsän suuressa lehtimajassa, joka ei koskaan lakkaa kasvamasta.
Maija: Ja tuolla kauvempana kukkii tuomi ja tässä on meillä aho täynnä juhannuskukkia — punaisia, sinisiä, valkoisia. —