— "Minäkö olen kutsuttu pitoihin?" kysäsi hän kummastuneena. "Mistäs se tulee?"
— "En tiedä", vastasi emäntä; "mutta niin vain kuuluivat Matti ja Matin eukko tahtoneen, että sinä tulisit meidän mukana. Minä vastasin heille, että kyllä kai sinä tulet."
— "Aivan kernaasti, kunhan vaan aikaa on."
Anna Leena nyt arvelemaan, aprikoimaan, mikä mahtoi olla syynä, että hän, köyhä palvelustyttö, oli kutsuttu rikkaan miehen pitoihin, eikä muuta selitystä siihen keksiä voinut kuin sen, että Antti oli kaiketi pyytänyt sitä vanhemmiltaan, saadakseen tilaisuutta olla yhdessä hänen kanssansa, ja vanhemmat lienevät siihen suostuneet, luullen sitä vaan hyväntahtoisuudeksi yleiseen, ja niin oli hän kutsuttu. Tuota tilaisuutta ei käynyt hylkääminen! Ehkä hän tekisi oikeemmin, kun olisi poissa. Eihän kumminkaan! Hän ei vaihda sanaakaan Antin kanssa kahden kesken, mutta on iloinen kumminkin, että saa olla hänen läheisyydessään. Hän ei anna suostumustaan, jos Antti rupeaa kosimaan, parempaa kiitosta ei hän osaa osoittaa Antin vanhemmille kutsumuksesta. Mitä enemmin hyvyyttä he osoittavat hänelle, sitä enemmän hän on velvollinen pitämään huolta, ett'ei tuottaisi heille murhetta, sillä eiväthän he koskaan myöntyisi Antin toiveisin! — Ei suinkaan, se on mahdotonta. Hän on niin köyhä ja pahassa huudossa. — Vaan jos kumminkin? — Ei, ei, sittenkään! — Se ei voi olla niin.
Voi kuinka somat kasvot hän näki peilistä sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, pukiessaan pitoihin; niillä oli niin onnellinen hymy, että oikein oli suloista katsoa. Niin sorealla äänellä ja niin viehättävällä suulla ei ollut vertaista pitäjässä. Entäs silmät sitten, nuo tummansiniset loistavat silmät! no niihin ei ollut hyvä aivan syvälle katsoa. Mutta hiukset olivat vaaleat, vähän keltaiseen vivahtavat, ja niitä hän kasteli vedellä kunnes ne melkein pikimustina seppelöivät lumivalkeita ohimoisia. Sitten loi hän silmänsä ruskeisin kotikutoisiin vaatteisinsa; sitoi valkean esiliinan vyöllensä ja silkkihuivin päähänsä ja katsahti taaskin peiliin, ja hänen rinnastaan pyrki ulos syvä huokaus. Huokaus ei ollut kauneuden tähden, sillä siinä ei ollut mitään enempää toivomista. Huokauksensa, sanoihin puettuna, olisi kuulunut näin; "voi jos ihmiset nyt voisivat nähdä, ett'en ole mikään noita!"
Isäntänsä ja emäntänsä seurassa mennä liehotti hän niityn poikki pitoihin. Yhä soi hänen korvissaan, ett'ei tämä ollut unta, että hän oli todestaankin kutsuttu pitoihin ja että hänellä oli syytä iloita, ei sen vuoksi, että siellä saisi syödä, juoda ja tanssia, vaan sen vuoksi, että se oli todistus hyvyydestä ja arvossa pitämisestä, jota hänelle osoitettiin siinä talossa, jossa hän niin mielellään tahtoi olla rakastettu.
Vieraita oli jo paljon kokoontunut tupaan; he seisoivat eri joukoissa puhelemassa. Talon kolme poikaa olivat kukin ryhmässään, vaan Matti-isäntä seisoi keskellä lattiaa vieraita vastaan ottamassa. Kun Anna Leenan isäntä suurissa saappaissaan astui porstuaan, kääntyivät kaikkein silmät sinnepäin. Anna Leena antoi isäntäväkensä kulkea edellä ja jäi oven suuhun odottamaan, kunnes nämä olivat sanoneet hyvänpäivän. Sitten astua sipsutti hänkin esille, ojensi kätensä Matille, ja aikoi kiittää kutsumisesta; Matti näkyi aikovan ottaa häntä kädestä, vaan sen sijaan löi hän nyrkillä tytön kasvoja vastaan niin ankarasti, että tämä kaatui lattialle, ja veri purskahti suusta ja sieramista.
Hänen hätähuutonsa sekaantui hämmästyksen ja tyytymättömyyden huutoihin, joita kuului ympäri tupaa; mutta kovemmin kaikui Matti Pällisen äkäinen ääni: "Mene matkoihisi, saakelin noita! Nyt olet saanut pidoista sen osan, joka oli sinulle määrätty!" Ja loukattu kaunis tyttö hyppäsi ylös ja juoksi ulos ovesta; hän kuuli erään rakastetun surullisen äänen perässään mainitsevan hänen nimeään; mutta suuttumuksen siivillä riensi hän vaan eteenpäin, eikä ennen seisahtunut, kuin vanhan Katrin mökin ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja verinen päänsä lepäsi armaan vanhuksen rinnoilla.
Se siis oli tuon älykkään tietäjän neuvo, että Matin piti julkisesti ja poikansa läsnä-ollessa lyödä Anna Leenaa verille; siten muka Antti oli pääsevä noituudesta vapaaksi. Kyllähän Antti muka käy alussa vähän nurjaksi, mutta se menee ohitse.
Tätä neuvoa ei Matin olisi tarvinnut hakea tietäjältä, sen näkee jokainen taika-uskoton. Vaan että semmoista keinoa niin harvoin on käytetty, siihen on syynä se, että harva on kyllin raaka sitä käyttämään. Tämän miehen käytös, kutsua nuori tyttö pitoihin, pannakseen siellä toimeen häpeällisen aikomuksensa, nosti yleisen inhon. Senpä vuoksi seurasikin tuommoista tapausta äänettömyys ja kummastelevat silmäykset vieraissa.