Matti näki sen ja selitti nyt syyn käytökseensä: mutta hyväksymistä ei kuulunut yhdeltäkään. — Jos Matti olisi ollut köyhä mies, olisi hän varmaankin saanut kuulla nuhteita; niin, sanoipa hänen oma sisarensakin, että "tuo oli kunnottomasti tehty" ja lisäsi: "jos minä olisin mies, niin totta rakastuisinkin tuohon tyttöön, ilman mitään noitakonsteja". Pidot, jotka nyt alkoivat, olivat hiljaisia, ilottomia, ja kukin kiiruhti miten pikemmin kotiaan. Antti oli kadonnut samaan aikaan kuin tyttökin, eikä häntä enää nähty koko iltana.
Katri koki rauhoittaa vihasta, kivun ja häpeän tunnosta melkein pyörtynyttä tyttöä. Hiljaan ja itkien pesi hän veren pois hänen kasvoiltaan, painoi tytön taaskin sydäntänsä vastaan, ja antoi hänen rauhassa itkeä. Kun tytön kyyneleet olivat tauonneet virtaamasta ja mielenliikutus asettunut, tiedusteli Katri häneltä, miten asia oli, ja sai samalla tiedon tytön rakkaudesta.
— "Luuletkos, että isäntäväkesi tiesi, mitä varten sinua oli kutsuttu?" kysyi hän vihdoin.
— "En tiedä, en luule sitä, mutta kumminkaan…"
— "Mitä tarkoitat tuolla kumminkaan?"
— "Minä en voi enkä tahdo palata enää palvelukseeni! Anna minun olla luonasi aina — aina! kunnes pääsen maan mustaan povehen".
— "Jää vaan, lapseni, tänne, ja kostakoon Jumala kärsimäsi pahan
Matille ja koko hänen suvulleen!"
— "Ei, äitikulta! älä toivo kostoa, älä ainakaan heille, sillä siitä kärsisi Anttikin."
— "Ojensikos sitten Antti kättänsä sinua puolustaakseen? Nostikos hän sinut syliinsä, kun sinä verissäsi viruit lattialla, kantoikos hän sinut pois, hoitiko hän sinua?"
— "Ei, vaan hän tahtoi niin tehdä, hän kutsui minua, paetessani, minä olen vakuutettu siitä, että hän kulki perässäni ja olisi tahtonut auttaa minua".