— "Mielesi kaiketi vaan kuvaili sitä. Jos Antti olisi sinulle jotain hyvää tahtonut, olisi hän seurannut sinua siihen asti kuin olisi nähnyt sinun olevan semmoisissa käsissä, jotka antoivat sinulle apua, jota hän itse ei voinut tahi ei tahtonut antaa."
Samassa aukeni ovi ja Antti astui sisään. Silloin nousi vanhus ylös, asettui rumin vartaloinsa hänen ja Anna Leenan välille, joka peitti kasvot käsiinsä.
— "Tuletkos katsomaan, onko isäsi onnistunut tehdä minun kauniin lapseni raajarikoksi ainaiseksi?" kysäsi Katri.
Antti oli ääneti; hän huokasi raskaasti.
— "Sano isällesi", jatkoi Katri, "ett'en minä tahdo saattaa onnettomuutta hänelle, eikä ainoankaan kirouksen pidä suustani lähtemän, sillä niin tahtoo lapsi-kultani; mutta jos vielä sekin päivä koittaa, jolloin isäsi kierteleikse tuskissaan, niinkuin hän saattoi tämän viattoman lapsen tekemään julmalla kädellänsä, — jos koittaa se päivä, jolloin ei ainoakaan niistä ystävistä, jotka tänään nauroivat hänen ilkeälle työllensä, ojenna hänelle auttavaa kättä, niin meidän ei ole siihen syytä, se ei ole meidän toivostamme".
— "Lähettäkää tuo sanoma jonkun toisen keralla!" vastasi Antti säheällä äänellä. "Minulla ei ole isää enää eikä kotia. Sen miehen kanssa, josta te puhutte, ei minulla ole enää mitään tekemistä. — Anna Leena!" jatkoi hän, mennen vanhuksen ohi, "se isku, joka kaasi sinut maahan, sattui sydämmeeni kahta kipeämmin; minä olen tänäpänä menettänyt varsin paljon, vaan jos sinut saisin, niin olisin enemmän kuin lohdutettu. Tule mun syliini, rakas tyttö!"
Tyttö oli vielä vaiti, mutta kasvatus-äiti virkkoi: "Jos olet kotisi kadottanut ja köyhä niinkuin hänkin, etkä kamoksu hänen mainettansa, niin sanon sinulle sen, jota hän on salannut ja tahtonut salata aina, jospa sydämmensäkin siitä olisi pakahtunut, sillä hän ei tahtonut tuottaa epäsopua perheesenne. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, joka kyllä tunnen hänet: siinä on sinulle rikkaus, kalliimpi kuin kaikki sun isäsi varat". Ja vanhus yhdisti heidän kätensä, ja tytön punastuneet kasvot lepäsivät Antin rinnoilla.
Antti ei mennyt enää kotiansa; hän haki ja löysi työtä muualta. Muutamat kokivat lepyttää hänen isäänsä, sanoen, että hän oli väärin tehnyt. Tytöstä ei voitu sanoa mitään pahaa, joka olisi isän raakaa käytöstä puolustanut, sen ehkä Matti itsekin huomasi; mutta juuri se, että hänellä oli vääryys, teki hänet entistä enemmin itsepintaiseksi. Hän lupasi sopia Antin kanssa, jos tämä luopuisi tytöstä, vaan muutoin ei; "sillä", sanoi hän, "tulkoon vaikka koko mailma hulluksi, niin en minä noidan kynsiin hopussa mene!"
Näyttää siltä kuin olisi luonto kovan emintimän lailla kohdellut Pohjolaamme; vaan on tälläkin hyvät puolensa, sinkoilluthan on sirusia seppo Ilmarisen Sammosta. Se, joka ei työtä kamoksu, ja jolla ei ole suuria vaatimuksia, se elää hiljaisesti, tyytyväisenä onnellista perhe-elämää.
Antti sai pienen talon itselleen. Koska talon maat olivat huononpuolisia, huoneet rapistuneita, niin ei ostohintakaan ollut suuri, ja päälliseksi jäi se velaksi, taloon kiinnitettynä. Hän pyysi nyt isältään apua huoneiden rakentamiseen, mutta kun ukko sanoi antavansa vasta silloin kuin Antti luopuisi lemmitystään, niin ei avusta tullut mitään. Antti, näet, arveli, että kaunis ja rakas vaimo on parempi kuin komeat huoneet. Hän nai Anna Leenan, ja vanha Katri muutti heidän luokseen asumaan, ja kun aikaa voittain syntyi pieniä "noitia", niin oli tuosta lapsirakkaasta Katrista hyvä hyöty nuorelle äidille, joka uutterasti auttoi miestään hänen töissänsä.