Puolisojen pyrinnöt eivät rauenneet turhaan. He tulivat varakkaiksi ja ostelivat vähitellen maata lisään. Uudet asuinhuoneetkin saatiin rakennetuiksi, ja uutteruudellaan ja rehellisyydellään saivat he semmoisen arvon seudulla, että noitatarut kohtakin unohtuivat. Anna Leena, jota ei kukaan enää pilkannut, antoi muidenkin olla rauhassa; jos joku saikin joskus häneltä pistopuheen, oli se hänen oma syynsä ja asianomainen tiesi olla vast'edes varoillaan.
Näin oli asiain laita, kun saatiin kuulla uutisia Pällilästä. Vaimonsa kuoltua möi Matti omaisuutensa kahdelle kotona olevalle pojallensa. Vanhin poika, joka sai talon osakseen, otti hoitaakseen isäänsä. Se oli vaan suullisesti heidän kesken sovittu; vaan poika ei ollut se mies, joka olisi sanaansa syönyt, etenkin kun tässä oli kysymys hänen omasta isästään. Vaan asiat muuttuivat. Poika kuoli; leski meni toiselle miehelle, ja talon uusi isäntä ajoi Matin pois talostaan. Toinen poikansa ei ottanut häntä luokseen, moittihan vaan isän typeryyttä, kun ei tällä ollut edes vieraita miehiä todistamassa heidän entistä sopimustaan. Tuo entinen rikas joutui nyt pitäjän elätettäväksi, ja kuljetettiin talosta taloon ruotuvaivaisena.
Kipeästi tuo kävi vanhan, ennen niin ylpeän, miehen sydämmelle; mutta kipeimmin häneen koski, kun hänen täytyi mennä hylkäämänsä pojan ja tämän, myöskin pahoin kohtelemansa, vaimon taloon. Antin talossa piti hänen oleman kaksi päivää. — "Minä en tahdo nähdäkään tuota vanhaa luutaa," sanoi Katri ja meni omaan huoneesensa. Antti ei sanonut sanaakaan, hän katsoi vaimoonsa; hän näki, että tämän sydämmessä oli ankara taistelu, ja siihen hän ei tahtonut sanoillaan sekaantua. Nuo pidot ja isänsä paha käytös Anna Leenaa kohtaan, jotka hän jo oli melkein unohtanut, muistuivat ihan elävinä hänen mieleensä. Hän olisi kyllä isälleen kaikki antanut anteeksi; mutta, ainakaan nyt, hän ei tahtonut hänen puolestaan yhtään hyvää sanaa vaimolleen virkkaa, sillä se olisi heti hänelle muistuttanut ennen kärsityt pahat. "Kun isä tulee", arveli Antti, "niin säästän heitä kumpiakin keskenään enempää puhumasta, kuin itse haluavat". Hän ei mennytkään työhön, vaan jäi kotiin aamupäiväksi; mutta tuli puolipäiväkin, eikä Mattia vielä kuulunut. Antti kulki ulos tuvasta ja taas sisään, katsoen ylös mäelle, joka peitti naapuritalon hänen näkyvistään, mutta sieltä ei ketään näkynyt tulevaksi. Antti pani sänkyyn pitkälleen, päättäen olla nukkumatta, mutta kumminkin sai uni hänessä vallan. Anna Leena toimitteli vaan talontöitään eikä ollut millänsäkään.
Matilla oli vaan virstan matka käytävänä; mutta rasittava oli tuo matka hänelle, sillä omatuntonsa oli herännyt ja syvälle nöyryyttänyt hänet. Hän rukoili taivaan Herraa, ett'ei edes Anna Leena häntä liian tylysti kohtelisi. Useamman kerran täytyi hänen levähtää tien vieressä, ja kun hän tunsi itsensä pahoin voivan, toivoi hän kuolevansa, ennenkuin ennättää poikansa talolle. Vaan niin ei tapahtunut, ja vihdoin ei tuota pelättävää silmänräpäystä käynyt kauemmaksi lykkääminen.
Sauvansa nojassa, verkalleen ja ontuen astui ukkorukka ovesta sisään. Silloin meni talon sorea emäntä, lempeästi hymyillen, hänelle vastaan, otti häntä kädestä, samasta kädestä, joka häntä kerran oli loukannut, vei hänet paraimmalle paikalle istumaan, pani ruokaa hänen etehensä, ei niinkuin kerjäläiselle, vaan niinkuin kunnon emäntä rakkaalle, tervetulleelle vieraalle konsanaankin. Mutta ukko ei voinut palaakaan maistaa; hän istui kädet ristissä, ja kasvonsa jäntäreet liikkuivat, kuin olisi hän tahtonut itkeä, vaan ei voinut.
Silloin talutti Anna Leena molemmat lapsensa ukon luo, kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi lempeimmällä äänellä: "Isä! suutele lapsiamme! Anna anteeksi Antille ja minulle, ja unohtakaamme kaikki paha!"
"Anteeksi? — Unohtaa?" änkytti Matti. "Niin, kumpikos meistä tarvitsee anteeksi antamista?"
— "Kumpainenkin", vastasi Antti, joka seisoi vaimonsa vieressä. Hän oli nähnyt kaikki. — "Kummankin meidän täytyy toisillemme anteeksi antaa, ja kun kerran vaimoni sen sanoo, niin on se tehtävä, sillä hän osaa loihtia ihmisiä!"
Vanha ukko myhähti surullisesti, otti miniänsä käden omiinsa ja puristi sitä hellästi. Nyt ymmärsi hän sen voiman, jolla Anna Leena oli Antin loihtinut, ja iloitsi, ett'ei tietäjän tyly neuvo ollut voinut sitä tyhjäksi tehdä. Tähän perheen yhteiseen iloon täytyi vanhan Katrinkin tulla osaa ottamaan.
— "Kyllähän se kävi vähän vasten päivää sittenkin", arveli Katri, jäätyään kahden kesken Anna Leenan kanssa. "En kummastele että sinä tahdot sopia tuon appisi kanssa, koska, niinkuin sanot, Antin sydäntä se jo aikaa sitten oli kivistänyt, vaikk'ei ole siitä mitään virkkanut. Mutta kun sinä laitoit niin, ikäänkuin Matti olisi ollut se, jolle vääryyttä oli tehty, niin se ei kelpaa, ei totta tosiaankaan kelpaa! Annas, että minä olisin ollut siinä, niin olisin hänelle sanonut muutaman sanan, joista kyllä olisi muistanut mikä hän on ollut".