Nyt oli pyrstötähti tulossa, ja siitä hän kertoi, mitä kansa oli puhunut ja arvellut silloin, kuin se viimeksi oli ollut täällä. "Pyrstötähtivuosi on hyvä viini-vuosi", sanoi hän, "silloin sopii sekoittaa vettä viiniin, eikä sitä kukaan huomaa. Viininkauppiaat mahtavat olla hyvin mielissään pyrstötähti-vuotena".
Taivas oli pilvessä kokonaista neljätoista päivää ja yötä, pyrstötähteä ei näkynyt, mutta kyllä se nähtävillä oli.
Vanha koulumestari istui pikku kammiossaan aivan koulutuvan vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempainsa ajoilta seisoi nurkassa; raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeuneetkaan; pikku käki, joka ennen aina oli pistäynyt ulos ja kukkunut kellon lyönnit, oli monta vuotta ollut vaiti; kaikki oli ääneti ja hiljaa kellon sisässä, kello ei käynyt enää. Mutta vanha klaveeri, vanhempain ajoilta sekin, oli hengissä vielä, kielet jaksoivat soida, jospa vähän sorroksissakin, kokonaisen ihmis-iän säveleitä. Ukko muisti tuossa niin paljon, sekä iloista että surullista noilta vuosilta, siitä saakka kuin hän pienenä oli nähnyt pyrstötähden, tähän asti, jolloin se oli täällä jälleen. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut puikkosesta kynttilässä, hän muisti, noita kauniita suopakuplia, joita oli puhallellut; kukin oli elon vuosi, oli äiti sanonut, niin loistava, niin kirjava! pelkkää ihanuutta ja iloa hän niissä näki: lapsenleikkejä ja nuoruuden intoa, koko avaran maailman päivän paistehessa, ja sinne hänen oli lähteminen! ne olivat tulevaisuuden kuplia ne.
Nyt kuuli ukko klaverin kieliltä säveleitä kuluneelta ajalta: muiston kuplia muiston värinvaihtehissa; sieltäpä kuului mummon sukkalaulu:
"Se oli kelpo naikkonen,
Joka ensiksi kutoi sukkasen!"
Sieltä kuului laulu, jota talon vanha piika oli laulellut hänelle pienenä:
"On monta mutkaa tiellä
Sen täällä käytävää,
Mi nuori ompi vielä
Ja vähän ymmärtää".
Nyt kuului säveleitä ensimmäisistä tanssijaisista, menuetti ja polkka; nyt soi ventoja, surumielisiä säveleitä, jotka panivat ukon itkemään; nyt pauhasi sotamarssi; nyt rakkaita säveliä; kupla kuplan perään, niinkuin silloinkin, kuin hän poikana oli puhallellut niitä suopavedestä.
Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaan, pilvi tuolla taivaalla vetäysi syrjään, vanhus näki pyrstötähden kirkkaassa ilmassa, sen loistavan pään, sen säteilevän utuhunnun.
Tuntui kuin olisi hän nähnyt sen eilen illalla, ja kumminkin oli kokonainen ihmis-elämä monine vaiheineen sen ja nykyisen ajan välillä. Silloin oli hän ollut lapsi ja nähnyt kuplissa "eteenpäin", nyt näyttivät kuplat "takaisin". Hän tunsi itsessään jälleen lapsen mielen ja lapsen uskon, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipui klaverin soittimille — kuului sävel, kuului kuin olisi siellä kieli katkennut.