— "Tulkaas katsomaan, pyrstötähti on tullut!" huusivat naapurit. "Taivas on niin kaunis ja kirkas! tulkaahan toki katselemaan sitä oikein!"
Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli matkalla sitä oikein katselemaan; hänen sielunsa oli ulkona isommalla radalla, avarammassa alassa kuin se, mitä pyrstötähti kulkee.
Ja pyrstötähteä katseltiin jälleen rikkaasta linnasta, katseltiin köyhän mökistä: sitä katseli kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla kaukaisella.
Vanhuksen sielua katseli nyt Jumala ja rakkaat, jotka olivat menneet hänen edellään, ja joiden luokse hän oli ikävöinnyt.
JUNUN MARKKINAMATKA.
Ennen päivän nousua he läksivät, isä poikineen. Olipa tuo sanomattoman hauskaa kahdeksanvuotiaan mielestä, hän kun ei ollut vielä milloinkaan käynyt markkinoilla. Viikkokausia oli hän iloinnut, kun oli luvattu ottaa hänet mukaan, ja kun nyt viimeinkin se päivä elikkä oikeammin yö oli tullut ja äiti herätti hänet, sanoen: jos tahdot kaupunkiin nyt, niin ylös pian, uudet sarkavaatteesi ovat vuoteella, — niin Junukos oli nopea nousemaan, nopeampi kuin milloinkaan ennen.
Junun isä oli tavallisia talonpoikia, ei rikas, vaan ei köyhäkään. Hän olisi tullut varsin hyvin toimeen, jollei olisi viime aikoina päässyt viinan makuun; mutta siitäpä hetkestä asti onni rupesikin väistymään hänestä, ja kotirauha pakeni tuon tuostakin — liiatenkin jokaisen markkinamatkan perästä.
Itsestään hän ei ollut niin varsin turmioon menevä, kunhan ei vaan joutunut pahoihin seuroihin, mutta semmoisiinpa hän aina joutuikin kululla ollessaan. Kun kelvottomat häntä houkuttelivat, niin hän oli oitis valmis seuraamaan. Hänen tahtonsa se harvoin paneusi varsinaiseen vastarintaan. Sittemmin hän syytti aina kiusausta, kuten heikot ihmiset konsanaankin, ikäänkuin ei olisikaan totta tämä raamatun lause: vastustakaa pahaa, niin hän pakenee teitä.
Äiti, tuntien miehensä tavat, oli jo kauan koettanut estää Junun menemistä markkinoille, mutta isä arveli, että poika on kyllin suuri, vahtiakseen hevosta ja rattaita kaupungin torilla, ja tottahan hänenkin tulisi joskus lähteä sinne, — ja niinpä sai, kuten sanottiin, Junu tulla mukaan.
Voi kuinka kummallista oli kulkea yöllä, kun kaikki oli niin hiljaa! Puitten latvat humisivat niin kauniisti, ja tähdet ne tuikkivat niin kirkkaina alas synkkään maahan. Kauan he kulkivat, kuulematta muuta kuin rattaittensa tärinää ja hevosen kavioin kalketta, mutta vihdoin päästiin maantielle, ja siinäkös mennä jyryytti markkinamiehiä! Päivä valkeni valkenemistaan ja tähdet rupesivat katoamaan. Menevätköhän ne nyt aamulevolle, valvottuaan koko yön, ajatteli Junu. Hänen tuli melkein ikävä heitä. Mitä enemmän heitä katosi, sitä enemmän rauhattomuutta ja melua näkyi nousevan maan päällä. Junun kyllä paloi mieli saada nähdä, miltä kaupunki ja markkinat näyttävät, mutta sittenkin hän olisi halunnut ajaa kauan, hyvin kauan, kun ympärillä oli niin pimeätä ja hiljaista ja tähdet loistivat … hän ei tiennyt miksi.