Tultiinpa syöttöpaikkaan. Isä riisui hevosen valjaista ja antoi sille ruokaa. Talo oli lähellä jokea; vähän matkan päässä oli silta kosken ylitse. Junu meni sinne siksi aikaa. Aurinko oli juuri nousemassa. Kosken vesi oli kuni pelkkää pyryävää lunta, ikäänkuin hopeaista rankkasadetta, ja syöstessään alas noin huimasti ja hurjasti se kuului kauniimmalta kuin urut kirkossa; niin, kirkkosoittoa se oli kuin olikin… Liikahtamatta ja äänetönnä seisoi korkea honkametsä tuolla vuoren rinteellä. Verkalleen nousi aurinko harjun takaa ja punasi taivaan ja loi loistoa jokeen, niin että sen vesi näytti muuttuvan vereksi: — silloin johtui Junulle mieleen Ilmestyskirjan enkeli, joka vuodattaa säteensä maan päälle ja meren, sillä hän lueskeli äidilleen joskus raamattua, kun tämä illoin istui odottelemassa miestään kotia.
— "Missähän sä taas vitkastelet?" huudettiin samassa, ja Junu, tuntien isänsä äänen, kiiruhti rattaille. Pianpa oltiin kaupungissa.
Tuommoista sekasotkua, kuin siellä vallitsi, ei Junu ollut osannut aavistakaan. Ihanhan täällä kiehui ihmisiä kuin muurahaisia tuossa suuressa keossa vanhan hongan juurella kotimetsässä! Isä riisui hevosen valjaista, sitoi sen kiinni rattaisin torilla ja antoi Junulle luvan mennä kaupunkia katselemaan, kunhan vaan silloin tällöin katsahtaisi hevosta. Kotia täältä ei niin kohta lähdettäne, sanoi isä, antaen Junulle 25 penniä markkinarahaa — ja meni tiehensä ystävineen ja naapureineen.
Junu söi suuhunsa markkinalahjan ja jäi rattaille istumaan: siitähän oli lysti katsella ympärilleen, arveli hän. Kummallinen meno täällä kaupungissa! Siellähän näkyi saavan rahalla vaikka mitä … mutta sielläpä olikin niin paljon valittavaa, että oikein piti päätä pari kertaa raapaiseman, ennenkuin päätti ottaa jotakin. Onneksi ei Junulla ollut rakoja. Muutoin hän olisi ostanut tuon pillin, joka niin sorjana heloitteli ja joka soi niin ihmeen kauniisti… Paljon hyvää hän sai nähdä. Talot olivat hoveja melkein jok'ainoa, ja hyvästi puettua kansaa oli kosolta myöskin, mutta ajan pitkään kumminkin kyllästyisi kaupunkiin, arveli Junu. Ei yhtään puuta, pelkkiä lyhtypatsaita vaan! Ei maata, paljaita kiviä vaan! … entäs tämä melu sitten?… Kas tuolla tuli Saksalainen vaatetetun apinan kanssa, joka teki konsteja rahan edestä. Tuommoisista apinoista oli Junu kuullut puhuttavan, niitä on kosolta markkinatorilla, mutta Junua tuo elävä hieman peloitti, sillä sehän oli niin peräti ihmisen näköinen, että hänen oikein katsomalla täytyi katsoa oliko sillä häntää, ollakseen vakuutettu, ettei se ollut naapurin ruma Rietu. Apinan jälkeen hän näki erään vaimo-ihmisen, joka oli niin hieno kuin itse nimismiehen rouva: oikea silkki-vaippa, näethän, ja suuret ruusut nivuksissa. Tuo oli varmaankin joku hirmuisen ylhäinen. Mutta kasvot eivät olleet vähääkään hienommat kuin pappilan karjapiiallakaan; ei maar, pistäpäs pappilan Maisu vaan tuommoiseen pukuun, niin olisi hänkin yhtä ylhäinen … ihan varmaan!
— "Onkos voita?" kysyi rouva.
— "Ei ole voita eikä juustoa", vastasi Junu, nousten ylös; hän tiesi, että herrasväen kanssa puhuessa pitää seisoa. Hänen jälkeensä tuli kaksi rouvaa. Toinen niistä sanoi toiselle: "surkeaa tuo on, että ihmiset, jotka elää kihnuttavat kättensä työllä, koreilevat tuolla lailla. Pikemmin he näkevät nälkää ja muuta kurjuutta, kuin käyvät huonoissa vaatteissa, ja lopuksi he tavallisesti paatuvat ja joutuvat vihdoin vaivaishoidon vastukseksi". — — —
Kun Junu oli hetkisen katsellut tätä "uutta maailmaa", rupesi se maistumaan hänestä puulle. Hattupäät naiset olivat ihan samannäköisiä kuin nuo maalatut nukit tuolla kauppakojussa. Kaikilla heillä oli kukkia nivuksissa ja takaraivolla tuhoton tukku, ettei Junu osannut ymmärtää, miten se ei vetänyt maahan koko kantajaansa. Junu ei käsittänyt, että päät olivat erinomaisen keveitä suuruuteensa …. tyhjällä täytettyjä suurin osa. Herrasmiehet ne näyttivät teettäneen vaatteensa kaikki yhdellä räätälillä ja ostaneen hattunsa yhdestä puodista! Junu ei ymmärtänyt, mitenkä heitä voi toisistaan eroittaa, varsinkaan vaimoväkeä, ja tätä tuumatessaan hän torkahti ja viimein nukkui.
Herättyään hän näki toisellaisen kuvan edessään. Hän oli rattaineen melkein viimeisenä torilla. Markkinaväki oli poissa. Suurissa, korkeissa kartanoissa paloi valkea joka paikassa.
Tulipa isäkin ja rupesi valjastamaan, vaikka se kävi hyvin hitaasti. Hänen seurassaan oli kaksi miestä. Nämä puhua pörisivät hyvin epäselvästi, sekoittaen puheesensa aina kirouksia, eivätkä tahtoneet päästää isää pois. Liikkeelle hän koetti kumminkin lähteä, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. Erään kadun kolkassa oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu: "ravintola"; tuo sana näkyi niin selvästi lyhdyn valossa. Sinne heidän piti pistäymän, isän ja hänen rajujen toveriensa. Isä sitoi hevosen lyhtypylvääsen eikä edes muistanutkaan pikku Junun olevan mukana.
Junu raukkaa! Kauan hän seisoi kolkassa, odotellen isäänsä, mutta eipä häntä kuulunut. Sisään hän ei uskaltanut mennä häntä hakemaan, se tuntui niin vastahakoiselta. Vastapäätä ravintolaa oli suuri, kaunis talo. Ohujen kartiinien läpi näki Junu suuren valoisan huoneen ja sen perässä useita kammioita. Pöydällä suuressa huoneessa paloi lamppu; se loisti yhtä kirkkaasti kuin seitsenhaarainen kynttilänjalka alttarilla joulu-aamuna… Olikohan tuolla joulu joka ilta? Pöydän ympärillä istui sekä aikaihmisiä että lapsia: ken neuloi, ken luki, ken katseli kuvakirjaa. Sisään tuotiin korillinen omenoita, lautasia ja hopeaveitsiä, ja sittenkös kuorittiin ja syötiin miehissä niitä… Voi jos saisi yhdenkin tuommoisen, yhden ainoan edes, arveli Junu, joka ei ollut einettäkään maistanut, sittenkuin markkinalahja oli syöty. Noillapa on hauskaa tuolla sisässä. Heidän isänsä ei kai mene milloinkaan markkinoille eikä heidän äitinsä istu hädissään odottelemassa, niinkuin minun äitini saa tehdä… Mitäs jos menisin heidän kyökkiinsä ja pyytäisin lupaa, saada istua siellä kunnes isä tulee? Akkunasta kyllä näkisin ulos.