Ja hän meni sisään eräästä ovesta, jonka hän arvasi vievän kyökkiin. Siellä kiehua kirisi teekattila, ja muuan piikamamseli oli asettelemassa kuppeja tarjottimelle.
— "Hyvää iltaa! Saiskohan istua täällä, kunnes isä joutuu?" kysyi
Junu.
— "Mitä?" kiljasi piikamamseli. "Isä joutuu! — Ei täällä ole mikään kestikievari. On niitä huonompiakin taloja, joihin sinunmoisesi saavat mennä sisään".
— "On vainen?" kysäsi Junu ja oli juuri pyytämäisillään saada tietää missä semmoisia on, kun piika avasi oven — ja Junu ymmärsi mitä sillä tarkoitettiin.
* * * * *
Tultuaan jälleen kadulle, kuuli hän ääniä ja puhetta, jotka panivat hänen sydämmensä vapisemaan pelosta. Poliisimiehet ajoivat heidän hevosellaan. Useat miehet kuljettivat isää pois… Kapakassa oli syttynyt tappelu… Isä oli iskenyt viimeiseksi… Mies — toinen niistä, jotka Junu oli nähnyt isänsä seurassa — oli kuollut… Isä itki ja rukoili, mutta tässä eivät auttaneet rukoukset eivätkä kyyneleet. Väkeä kokoontui sen talon ympärille, missä murha oli tapahtunut, mutta poliisin mentyä tiehensä melun-pitäjäin kanssa, hälveni pian väkikin kadulta ja kukin meni kotiaan.
Junulla vaan ei ollut minne mennä. Yksinään hän seisoi nyt tuossa ulkona pimeässä. Isän itku ja rukoukset sekä muiden kiroukset humisivat vielä kamalina hänen korvissaan. Hetkisen hän itki katkerasti, mutta pian heräsi hänen sielussaan tehokas ajatus. Kotia äidin luokse hän lähtee. Rattaita hän nyt ei voi löytää; jos hän menee poliisin luo, niin ehkä ottavat hänetkin kiinni, ja jos sekä isä että hän jäävät pois, niin äidin on varsin raskasta olla … äiti parkaa!…
Hän läksi kulkemaan kotiapäin. Väsymystä hän ei enää tuntenut, tuskin nälkääkään, vaikka hänellä vähää ennen oli ollut niin kova nälkä. Kotia äidin luo! Kotia äidin luo! kuului hänen sydämmessään. Kotia äidin luo, joka nyt varmaankin istuu odottamassa ja lukee! Kotia äidin luo, joka oli opettanut hänelle kaikki ne pikku rukoukset, jotka hän osasi ulkoa, ja joka oli puhunut hänelle niin kauniisti Jumalasta, vaikk'ei ollut uskaltanut sitä tehdä isän ollessa tuvassa … äiti rakasti häntä paljon, sen hän kyllä tunsi. Äidin katse ikäänkuin lämmitti hänen sieluansa.
Ja pimeä oli ulkona, pilkkopimeä, ja tähdet ne tuikkivat yhtä kirkkaina kuin edellisenäkin yönä; Junun mielestä ne vaan eivät olleet entisillä paikoillaan. Voi kuinka kirkasta ja kaunista on Sinun tykönäsi, hyvä Jumala! virkkoi hän itsekseen; mutta Sinullapa suittaa niin ollakin, sillä kaikki olet Sinä itse tehnyt. Sinä hallitset kaikki väkevällä kädelläsi, niinkuin olen lukenut… Mitä on tuo kaunis lamppu, jonka kaupungissa näin, ja mitä ovat kynttilät alttarin seitsenhaaraisessa kynttilänjalassa ihanuuden rinnalla tuolla taivaassa!… Kuoritaankohan sielläkin omenia hopeaveitsillä?… Kas niin, nytpä puhut tuhmasti, Junu!… Mitähän ne tekevät tuolla ylhäällä, odottaessaan? Siellä lienee useita odottelemassa — ken isää, ken äitiä, ken … ken semmoisia pieniä kuin minä… Odottavatkohan useat turhaankin siellä? Ja tuommoisissa mietteissä Junu astuskeli ja vuoroin juosta tipotti, eikä aikakaan, niin oli hän jälleen tuolla kosken ylitse vievällä sillalla.
— "Isä parkaa, isä parkaa", arveli hän. "Parasta olisi ollut, jos olisimme syöttöpaikasta kääntyneet takaisin… Tulleekohan isä kotia?… Eivätköhän ne häntä tuomitse? 'Joka vuodattaa lähimmäisensä veren, hänen verensä ihmiset vuodattavat', sanoo katkismus … isä parkaa!… Mutta kuules kuinka kauniisti koski kohisee! Kauniimmasti kuin viime yönä. Jos äiti olisi nyt täällä, niin kuuntelisi hänkin tätä mielellään!… Tämä on virttä, on ihan varmaan, vaikk'ei sitä ole uudessa virsikirjassa. Ehkä se löytyy mummon vanhassa kirjassa… Minäpä käyn kaidepuulle istumaan ja kuuntelemaan, niin samassa lepäänkin".