Jotakin mustaa putosi samassa silmänräpäyksessä kaiteelta alas koskeen. Ei kuulunut huokaustakaan… Lapsen pää nousi sitten silmänräpäykseksi ylös vaahtopyörteestä — kerran vaan; huima virta veti sen jälleen syliinsä.
Ja kotona istui äiti ja odotteli odottelemistaan, mutta turhaan.
Mutta ylhäällä kirkkaudessa, jossa ei enää yötä ole, istuu Junu, odotellen äitiään. Hän on niin varma siitä, että äiti tulee sinne kerran — ja kun tähdet kirkkaimmasti loistavat pimeään maahan ja sen kaikille markkinatoreille, niin silloin hän aina lähettää terveisiä linnan rauta-akkunan kautta isälleen — sillä tämä sai armon kuolemarangaistuksesta, mutta jäi ikuiseksi vangiksi — ja sanoo: "minä odotan isääkin! Älä anna minun odottaa turhaan, niinkuin silloinkin", ja kun tähdet tuovat tuommoisia terveisiä, niin silloin vierähtää kyynel vangin silmästä, hän panee kätensä ristiin ja rukoilee; mutta taivaan enkelit ne samassa iloitsevat syntisestä, joka itsensä parantaa.
SUKKELA JUSSI JA TUHMA JUSSI.
Aurinkoinen valaisi koko maailmaa ja samalla myös erästä vähäistä kylää ja siinä taasen poikapulleroista, jonka nimi oli Jussi ja joka oli niin tuhma, että hänet sai uskomaan vaikka mitä. Kaikkein merkillisintä oli tästä poikasessa se, ett'ei hän mitenkään saanut pieneen kolkkaiseen päähänsä sitä, että tässä maailmassa on myös sellaistakin, jota sanotaan valheeksi ja petokseksi. Tähän ei suinkaan ollut syypää tuo vähäinen kylä, missä hän asuskeli, sillä se todellakin koetti jos jollakin keinoin saada häntä moisesta epä-uskosta; syy oli kaiketikin siinä, että hän oli tuhmempi, kuin tässä maailmassa onkaan sallittu olla.
Jussi oli poika pahainen, jolle taivaan Herra oli antanut parin paksuja taarajalkoja, pienen kolkkaisen ruumiin, liina-tukan, kippuranenän ja parin poskusia, jotka olivat niin pullollaan kuin pasunalla soittavan enkelin; mutta muita luonnonlahjoja ei hänellä sanottavaksi ollutkaan. Hän oli löytölapsi, jonka vanhemmat olivat kadonneet tietämättömiin jo paljoa ennen, kuin poika olikaan siinä iässä, jolloin häneltä olisi sopinut vaatia järkevyyttä pitämään heistä kiinni. Senpä tähden elätettiin häntä pitäjän kustannuksella eräässä köyhässä perheessä, joka oli työssä kaiket päivät, joten Jussi sai holhoa itse itseänsä niin hyvin kuin taisi. Eipä ollut hänellä iloa kylän pojistakaan, näillä kun oli erinomaisen hyvä taipumus nipistää Jussia hänen pitkistä käsivarsistaan ja taarajaloistaan, jopa tehdä muitakin samanlaatuisia tepposia, joihin hänen personallinen olentonsa näkyi antavan aihetta. Arvattavastihan ei ajan pitkään heidän seuransa voinut olla hänen tunteillensa miellyttävää. Siitäpä syystä viettikin Jussi melkoisen osan nuorta elämätään istua jöröttelemällä auringon paisteessa niin merkillisen tuhman ja tuumivaisen näköisenä, sillä aurinko, niinkuin jo edellä on sanottu, siroitteli säteitään pikku Jussinkin päälle, ja mikä vielä merkillisempää, nämä säteet tulivat Jussin ystäviksi ja herättivät hänen sielussaan monta ystävällistä tunnetta. Tähän saakka ei ollut kukaan kertonut hänelle satuja keijukaisista ja enkeleistä, jotka antavat lapsille lahjoja; nytpä kuiskuttivat auringon säteet hänelle niistä, siten täyttäen hänen pikku sydämmensä unelmilla jostakin kauniista, jota muka elämä aikoo hänelle antaa. Sepä seikka sai hänen taasen haluamaankin juuri tätä outoa, kummallista. Olkoot siunatut nämä, taivaan Herran luomat auringon säteet, jotka nostattavat kukkia kuivemmankin laatuisesta maasta ja rakentavat näkyjen valo-linnoja yksinkertaisimmankin sielussa!
Nuorella iällään — noin viidenteen vuoteen tai niille paikoille asti, sillä eipä ollut ketäkään, joka olisi pitänyt huolta siitä, kuinka vanha hän oikeastansa oli — ei hän ollut siis sanottavaksi nauttinut lähimmäistensä huolenpitoa, ja yhtähyvin näkyi hänen orailla olevassa olennossaan silmiinpistävin kohta olevan juuri luottamus näihin lähimmäisiin ja jyrkkä taipumus uskomaan kaikkia heidän sanojansa, vieläpä sitä enemmän, mitä uskottomampaa laatua ne olivat. Auringon säteet, nämä ilkiöt, olivat opettaneet hänelle sellaista juuri silloin, kuin ne kuiskuttivat, että tässä maailmassa on kaikki niin kaunista ja hyvää ja lempeää, ja saattoivat häntä ikävöimään ihmeellistä. Mutta tämäpä oli arvattavasti vaarallista pienelle huitukalle, joka oli määrätty raivaamaan itsellen tietä maailmassa, missä tarvitaan silmä joka sormen nenään. Senpä tähden tuleekin hänen kylänsä kunniaksi mainita, että se koetteli kaikkia mahdollisia keinoja parantaaksensa häntä tästä arveluttavasta taipumuksesta. Hauskaa oli todellakin nähdä, mitenkä Jussi arvollisempaankin asiaan sopivalla kärsivällisyydellä ja pontevuudella samoeli kaiket päivät ympäristöillä, muutama suolajyvä kourassa, koska hänelle joku oli sanonut, että linnun saa kiinni, jos riputtaa suolaa sen pyrstölle ja koska Jussin teki niin ankarasti mieli saada kiinni joku pikku lintu. Hauskaa oli todellakin nähdä, kuinka Jussi varsin vakaisena ja aika kyytiä käydä käämyröitteli haasojaloillaan, juostaaksensa muka kilpaa oman varjonsa kanssa, kun hänelle oli kerrottu ruohon rupeavan kasvamaan ihan korvan kuullen, jos hän saa varjonsa kiinni, ja kun hän arveli oikein lystiksi kuulla ruohon kasvamista. Lyhyesti: hauskaa oli nähdä Jussin, tuhmuuden ja onnellisen luottavaisuuden kuvastuessa hänen kasvoillaan, yrittelevän ihmeellisimpiä asioita, mitä vaan kylän järkiniekat taisivat keksiä. Tällaista hauskuutta sai itsellensä jokainen, joka vaan vehkeili hänen kanssansa. Näyttipä todellakin siltä, kuin kaikkein tällaisten vehkeiden olisi pitänyt opettaa hänelle, ett'ei suinkaan ole uskominen lähimmäistensä kaikkia sanoja; mutta Jussi rukka ei voinut sitä sittenkään oppia. Eipä milloinkaan pistänyt hänelle päähän, että hänen lukemattomien erhetystensä syynä oli hänen lähimmäistensä petollisuus; päinvastoin luuli hän aina, jos hän muutoin yhtään mitään luuli koko asiasta, syyksi omat puutteensa ja vajanaisuutensa, antoi uudestaan pettää itsensä ja olipa vielä erittäin kiitollinen niille, jotka ryhtyivät moiseen työhön. Oli epäilemättä hyvinkin hauska narrata pientä Jussi pahaista.
Tapahtuipa kerran, että muuan nuori mies lähikylästä päätti naida ja tämän tehtyään muutti hän nuoren vaimonsa kanssa erääsen taloon, joka oli ihan sen asuman vieressä, jota Jussilla oli tapana nimittää kodiksensa. Eräänä aamuna, kun Jussi tavallisuuden mukaan käyskenteli omissa utu-unelmissaan, sattui hän näkemään mainitun miehen, joka oli puita pilkkomassa pihalla. Tuopa on soma mies, arveli Jussi, sillä hänessä oli jotakin, joka muistutti auringon säteitä ja jotain semmoista iloisessa, suorassa katsannossa, joka veti Jussia väkisenkin yhä lähemmällä miestä. Sen lisäksi lauleli mies puita pilkkoessaan niin, että ympäristö kaikui, ja tämä laulu teki poikaparan sydämmen iloiseksi, vaikk'ei hän tosin itsekään tiennyt miten, sillä eihän Jussi rukka tietänyt iloisen ja huolettoman sydämmen vilkkailla säveleillä olevan jotakin lumoavaa, miellyttävää. Hän taisi ainoastaan tuntea sitä. Mutta miehen kummastakin silmästä pilkisteli veitikka, ja sitä ei Jussi huomannut, sillä hän, niinkuin jo edellä sanottiin, ei ollut sanottavaksi tarkkanäköinen siinä suhteessa. Hän astui pari askelta lähemmäksi, seisahtui, kuunteli ja katsoa tähysti, astui sitten taasen pari askelta lähemmäksi, seisahtui taasen ja pitkitti niin yhä edespäin, kunnes hän viimein istahti, jalat ristissä, nurmikolle vähän matkan päähän iloisesta miehestä ja katsoa tuijotti häneen avosuin ja pullistunein poskin, niinkuin hänellä oli aina tapana tehdä, kun joku asia vaikutti häneen. Viimein lopetti mies laulunsa, nosti päätänsä ja huomasi pienen kuuntelijansa. Ja olipa tämä näkö todellakin niin hauskan viehättävä, että mies heitti pois kirveensä, pani kätensä ristiin ja katseli vuorostaan poikasta, joka yksivakaisesti ja luottavasti niinkuin konsanaankin silmäili miestä, odottaen mitä siitä tulleekaan.
— "Kuulepas sinä, pikku haitukka", sanoi viimein mies, sittenkuin he olivat tuokion aikaa tähystelleet toisiansa, "oletpa sinä kuta kuinkin varhain aamulla täyttänyt suusi leivosen pojilla".
Jussi vakuutteli mitä juhlallisimmasti, ett'ei tiedä koko asiasta mitään, mutta mies uhkasi häntä leikiten sormella ja jatkoi: