— "Arveletko sen keinon auttavan?" kysyi Jussi ja katsoi häneen niin viattomasti ja luottavasti, että hänen täytyi väkisenkin taputella poikasta poskusille ja tunsi hetkeksi halun lopettaa moiset kujeilemiset. Mutta pianpa heloitteli hänen iloisissa silmissään taasen veitikan luonne ja hän vastasi:
— "Olethan kaiketi kuullut, Jussi, että kun ihmiset eivät tahdo kuulla totuutta, eivätkä tehdä sitä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa aika lailla heidän korviinsa, — se keino auttaa heti paikalla".
Jussi tosin ei ollut tätä konsanaan kuullut, mutta hän oli hyvin iloissaan, saatuansa sen tietää ja huomautti ystävällensä, ett'ei hänellä ollut mitään, jolla voisi soittaa. Hänen harras ystävänsä tiesi toki keinoja joka asiaan; hän meni hetkeksi majaansa ja toi sieltä pian pienen kellon, jonka antoi Jussille, sanoen hänen saavan sen ikuiseksi omaisuudeksensa, hän kun saattaisi sitä tarvita vastakin maailmassa. Pikku Jussi silmäili häneen kiitollisuudella ja soperteli liikutettuna ja kyyneleet silmissä:
— "Sinä olet hyvin hyvä minulle. Eipä yksikään ole minua kohtaan ollut niin hyvä".
Hän virkkoi sen niin sydämmellisesti ja kiitollisesti, että sanansa sattuivat ihan sukkelan Jussin sydämmeen, niin että hän seisoi hieman aikaa liikkumattomana ja katseli pienen Jussin jälkeen, joka iloisena saamastansa opista ja täydellisesti vakuutettuna sen ihmeitä tekevästä voimasta karskutteli kylään päin. Mutta pianpa loisti taasen veitikan luonne sukkelan Jussin iloisilla kasvoilla, hän alkoi uudelleen laulaa lystiä laulua ja tarttui työhönsä.
Seuraavana aamuna tuli pikku Jussi uudestaan alla päin paikalle, sillä hänen toinen kokeensa ei ollut onnistunut ensimmäistä paremmin, päin vastoin saattoi sen sanoa ihan onnistumattomaksi.
— "Se tulee kaiketi siitä, ett'et sinä soittanut oikein, niinkuin olisi pitänyt, Jussi", selitteli hänen neuvon-antajansa; "sillä jos ei soita oikein, niinkuin pitää, niin ei se vaikuta mitään".
Jussi oli jo ennalta itsekseenkin arvellut syyn olleen hänen puutteen-alaisessa soittamis-tavassaan ja oli hyvin pahoillaan siitä, ett'ei hän voinut tehdä sitä paremmin, vaikka niin kernaasti tahtoikin. Mutta hänen viisas ystävänsä lohdutteli, että ajan pitkään soittaminen käy kyllä paremmin, jos hän vaan panee mieleen, mitä hän sillä keinoin aina oppii, ja Jussi lupasi juhlallisesti, ett'ei milloinkaan unohda tätä ystävällistä neuvoa.
Tästä hetkestä saakka oli kummankin Jussin väli solmittu irroittamattomilla siteillä, eikä mikään ollut sen hauskempaa kuin heidän merkilliset keskustelunsa, joita he pitivät joka päivä. Syntyipä ihan ammentamaton hauskuuden lähde, toisella puolen katsoen poikasen jyrkkään luottavaisuuteen ja sydämmelliseen kiitokseen joka kerta, kuin hän sai uuden, äimistyttävän selityksen, ja toisaalta katsoen suuren Jussin personalliseen arvoon ja varmuuteen joka kerta, kuin hän jakeli omia konstikkaita opetuksiansa. Mutta kaikki kylän ihmiset olivat yksimieliset siinä, että he olivat saaneet joukkoonsa ihan peijakkaan sukkelan Jussin, jolla oli ihan omituisia keinoja vetää tuollaista yksinkertaista ja herkkä-uskoista pojan haitukkaa nenästä. Ja tuostapa syystä he eivät voineet mitenkään väsyä ihmettelemästä ja ihailemasta hänen kekseliäisyyttänsä siinä kohden. Mutta eipä kylä eikä sukkela Jussi itsekään tiennyt, että hän oli saanut mainitulla sukkeluudellansa puoleensa uskollisen ja luottavan sydämmen viatonta rakkautta, sillä sellainen kasvoi vähitellen tuhman Jussin pienessä sydämmessä. Ei yksikään ollut kuuna kullan päivänä niin kernas kuuntelemaan hänen lapsellisia huoliansa ja sisällisiä tuumiansa, ei yksikään ollut antanut hänelle tähän saakka niin petollisia neuvoja niin iloisella äänellä ja hymyilevällä katsannolla, eikä yksikään ollut niin kärsivällinen ja taipuisa lohduttamaan häntä onnistumattomista kokeista ja koettamaan saada selville niihin senkin seitsemiä alkusyitä. Tämä oli kaikki, mitä pikku Jussi tunsi ja näki; siitä, mitä kaiken tämän takana oli, ei hänen luottava mielensä edes uneksinutkaan ja siitäpä syystä hän rakastikin häntä ja uskoi hänen sanaansa, kuin evankeliumia ikään, sillä pitihän hänellä olla joku, jota hän saisi rakastaa ja uskoa. Siitäpä syystä heloittelikin hänen silmissään omituinen valo, joka kerta kuin hän loi ne kekseliästä ystävätänsä kohden, ja hän tunsi onnen ja ilon sekaisen tunteen pikku sielussaan, kun hän istahti hänen viereensä tahi käyskenteli hänen kanssaan, — kuullaksensa noita suuria opetuksia. Siitäpä syystä istuskeli hän myös useasti päivän paisteessa, kuunnellen mitä auringon säteet kuiskaavat hänelle siitä, millä tavoin hän voisi tehdä parhaimman ystävänsä ikipäiviksi onnelliseksi, ja samasta syystä loikoeli hän monta iltaa yksinkertaisella vuoteellaan, ajatellen yhä ystävätänsä, vieläpä niin rakkaasti, että silmänsä vettyivät. Ja siten alkoi viimein yksinkertaiselle poikaselle elämä, täynnä uskoa ja luottavaisuutta sekä toiselta puolen petosta ja viekkautta, elämä täynnä rakkautta ja iloa sekä yksinäisyyttä ja hyljätyn-oloa.
Mutta jos sukkela Jussi olisi tällaisessa tilassa nähnyt pikku Jussin sydämmeen, niin olisi hänen koko sukkeluutensa hetkeksi pysähtynyt ja hän olisi ihmetyksellä katsellut, minkä komean ja ihmeellisen kukan taivaan Herra voipi nostattaa vähimmässäkin valossa, kuivimmankin laatuisesta maasta.