Mitä taasen toiseen Jussiin tulee, niin eipä ollut hän ainoastaan sukkela ja kekseliäs kaimaansa nähden, vaan olipa hän vielä yhtä ravakka ja kunnon työntekijä, sukkela ja taitava puuseppä ja kirvesmies. Tosin hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin iloinen luonteensa ja taitavat kätensä, mutta olihan sitä jo siinäkin. Hän sai pysyväistä työn-ansiota eräässä hovikartanossa, joka oli vähäisen kylän vieressä, ja itse herrastalossakin miellyttiin iloiseen puuseppään, jonka kasvot olivat aina niin kirkkaat ja imarat, kuin kesäpäivän auringon säde, jonka puhe oli todellakin uhkuavain ivavehkeiden lähde ja jonka laulu kaikui kilpaa hänen kirveensä ja sahansa kanssa, niin iloisesti ja ripeästi, että se taisi vilkastuttaa koko kyläkunnan. Niin, itse patronakin piti hänestä hyvin paljon ja seisahtui usein, ohi käydessään, miehen eteen ja puheskeli hieman sitä tätä. Hänen työstään maksettiin hyvin, ja olipa, sanalla sanoen, kaikki juuri niin kuin sen tuli olla ja piti olla. Olipa hän todellakin joutunut onnen helmaan, ja ilo kukoisti kukoistamistaan siinä talossa, jossa sukkela Jussi nuoren eukkonsa kanssa asuskeli.

Vaan eipä missäkään täällä maailmassa ole paratiisia ilman käärmettä, ja sen tulee olla todellakin hyvin sukkelan, joka voi aina välttää sen juonia, ja sen tulee olla hyvinkin iloisen, jonka luo ei suru ja vastoinkäyminen löytäisi pientä uraa synkällä kulullaan. Hovissa oli pehtori, joka oman ajatuksensa mukaan oli aika mies, sillä sanotaanhan, että toisinaan hovin pehtorikin voipi olla se. Kun hän oli vetäissyt pitkävartiset saappaat jalkaansa, ottanut keppinsä kouraansa, pitääksensä väkeä ohjaksissa, niinkuin hän hyvillä mielin ollessansa laususkeli, kas silloin ei ollut hyvä tulla häntä lähelle, sillä hän vaati ehdotonta alamaisuutta ja kunnioitusta omalle personallensa. Tämä nuori mies oli, sen pahempi, ainoa, joka ei puusepälle ollut armollinen. Kyllä pehtori tosin rakasti sukkeluuksia hänkin, mutta ainoastaan silloin, kuin hän itse niitä lasketteli, eikä suinkaan joku hänen alamaisiaan. Tuohonpa nähden oli pehtorilla ankara epäluulo, että puusepän iloinen katsanto, ivajutut ja hauskat laulut olisivat juureltaan kunnioituksen ja kurin puutetta, ja nämähän asiat olivat, pehtorin mielestä, ensimmäiset vaatimukset sellaisessa paikassa kuin hovi on. Kun puuseppä siis hymyillen, niinkuin tavallisesti, otti lakin päästänsä ja kumarsi pehtorille, niin pisti tämä kätensä taskuun, eikä vastannut kumarrukseen, vaan kohotti nenänsä ilmaa kohden paljoa käytännöllisemmästi, kuin Jussi paran kokeet samassa suhteessa olivatkaan. Pehtori tahtoi, niinkuin hän itse arveli, näyttää mokomalle lurjukselle, ett'ei suinkaan hän (herra pehtori) suvainnut puolestaan yhtään hänen sukkeluuksiaan. Mutta nyt oli sukkelalla Jussilla, niin keinokas kuin hän muutoin olikaan, tässä kohden toki omat ajatuksensa asiasta ja hän arveli, että jos pehtorilla oli syytä säästää lakkiaan kulumasta, niin oli hänellä puolestaan yhtä hyvä syy siihen, ja sentähden hän ei enää nostanutkaan lakkia pehtorille. Mutta niin ei hänen olisi pitänyt ajatella, sillä seuraus siitä oli se, että pehtori seisahtui eräänä aamuna hänen eteensä ja kysyi äreästi, mitä hän tuolla vehkeellään tarkoitti. Toinen vastasi — ja näyttipä hän sillä hetkellä hiukan ivasuulta — pehtorin voivan siihen itse parhaiten vastata; sillä hän ajatteli, sanoi hän, ihan samaa, kuin pehtorikin, koska tämä ei vastannut hänen tervehtimistänsä. Tästä vastauksesta hämmästyi pehtori niin, ett'ei saanut sanaakaan suustansa. Nyt huomasi hän omien pahojen arveluittensa puusepästä käyneen toteen mitä hirveimmällä tavalla, jonka tähden hän pyörähti kannoillansa ja meni suoraa päätä patronan luo ja pyysi, että puuseppä ajettaisiin heti matkaansa. Patrona viivytteli asiaa alussa, sillä hän oli todellakin mieltynyt iloiseen Jussiin; mutta toiselta puolen hän ei voinut kieltää pehtorin arvelua, ett'eihän maailma suinkaan voisi ajan pitkään pysyä alallansa, jos hovissa ei pidettäisi ankaraa kuria. Ja kun tämä hoviherran oikea käsi pyysi vihdoin valitsemaan joko hänen tahi puusepän, niin huomasi kelpo patrona, että kahdesta pahasta pitää valita aina pienempi, ja antoi pehtorillensa luvan maksaa tuolle syntisäkille hänen saamisensa ja samalla ilmoittaa, ett'ei hänen tarvinnut enää vaivata itseään tulemalla uudestaan työhön. Saatuansa tämän tietää, kohosi puusepän iloisille kasvoille synkkä pilvi; mutta hän ei sanonut toki sanaakaan, sillä olipa hänelläkin, miesparalla, oma ylpeytensä.

Pienen tuhman Jussin suurimpia huvituksia, joista hän jo ennalta taisi iloita kaiket päivät, oli käydä illansuussa hoviin päin, ottamassa vastaan kekseliästä ystäväänsä, joka aina tervehti häntä hymyillen ja ilomielin. Suurimpana onnenansa oli sitten käydä tämän ystävän sivulla kotiin, luottavasti ja kiitollisesti kuunnellen joukottain hauskoja ja merkillisiä opetuksia seuraavaksi päiväksi, ja vähät hän enää siitä, ett'ei mikään niistä oikein onnistunut, sillä sukkela Jussi osasi taasen mitä parhaimmalla tavalla selittää syyt siihen. Ja koko pikku kylä hymyili niin tyytyväisesti, kun heidän nähtiin tulevan noin kahden kesken, sillä tiedettiin nyt taasen saatavan nauraa luotteliaalle Jussi pahaiselle.

Näillä ilta-matkoilla hymyili aina aurinkoinen, mutta tulipa tuosta ilta, jolloin pilvi sen ensi kerran peitti. Sinä iltana ei tuhman Jussin ikävöivää katsetta kohdannut hymyily, eikä selvä ja iloinen katsanto lyhentänyt tietä kotikylään. Mutta kun Jussi hiljaa ja ahdistetuin mielin oli hiipinyt kotiinsa, niin näytti hänestä aurinko menneen mailleen toisin kuinka tähän saakka ja viipyvän poissa kauemmin kuin ennen. Eikä hän erehtynytkään siinä, sillä tästä päivästä saakka tuli loppu sukkelan Jussin iloisesta mielestä ja viehättävistä opetuksista, eikä ollut enää toivomista noita hauskoja ilta-kävelyjä eikä iloitsemista niistä, sillä hän ei enää koskaan mennyt hoviin. Useampia kertoja saattoi pikku Jussi hiipiä hänen viereensä, hänen siitä huomaamatta. Hetkikausia istuskeli poikanen kärsivällisesti, koettaen tavata edes yhdenkin hänen iloisia silmäilyksiään, mutta hänen entinen iloinen ystävänsä silmäili häneen pilven ja entisen ilonsa säteen sekaisella hymyllä, selittäen, ett'ei hän enää huoli ilvehtiä hänen kanssansa. Ja nyt meni Jussi parka pois, istahti äänettömänä ja hiljaa johonkin nurkkaan ja itki, sillä hän tunsi mielensä niin raskaaksi.

Sukkelata Jussi raukkaa! Hänellä olikin syitä olla murheissaan ja menettää taipumuksensa moisiin vehkeisin. Tuo vähäinen kylä oli liian pieni, toimittaaksensa hänelle kylliksi työtä; hän oli ihan outo näillä seuduilla, ja päivä päivältä kävivät hänen talonsa asiat yhä pahemmin, niin että hän köyhtyi köyhtymistään. Sen lisäksi sairastui vielä hänen vaimonsakin. Kaiken iloisen mielensä ja vehkeilevän luonteensa ohessa oli puusepällä hyvä, herkkä sydän, ja kun hän istuskeli rakkaan, sairastavan vaimonsa vieressä, näki hänen kärsivän eikä tuntenut voivansa hankkia hänelle sitä huojennusta, jonka hän niin kernaasti olisi tahtonut toimittaa, niin silloin lannistui miehen mieli ja kävi niin raskaaksi kuin raskautetun ihmisen sydän vaan voipi olla. Ja nyt kirosi hän monasti sydämmessänsä vikkelää kieltänsä ja noita iloisia vehkeitään, joista hän ennen oli ollut niin iloinen, mutta jotka nyt olivat ryöstäneet häneltä sen toimen ja työn-ansion, jotka olisivat voineet saada hänen vaimollensa huojennusta ja tehneet hänen päänaluksensa pehmeäksi. Ja joka ainoa hilpeyden kajastus sammui hänen kasvoiltaan, niinkuin valo sammuu synkkänä, kolkkona talvi-iltana. Ja kuitenkin oli suvi käsissä, mitä ihanin kesä vallitsi hänen ympärillänsä, ja auringon säteet hymyilivät, ilveilivät, saattaen kaikkialle iloa, onnea. Nuo ihanat auringon säteet, nepäs vasta voivat olla kovaluontoisia, kun niin sulavasti nauravat surevan kyyneleille ja iloitsevat, huolettomasti teuhaellen, ihmisen paraillaan murehtiessa.

Niin ajatteli hän itsekseen eräänä aamuna, hävittyään talonsa pihalle, jossa istahti raskaalla mielellä, kun hänen ympärillänsä parhaillaan oli kaikki niin iloista ja ihanaa ja hymyilevää. Hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki hänen ympärillään naureskelisi hänen surullensa, ja painuipa tuosta miehen pää yhä alemmaksi. Kaikki hänen sukkeluutensa eivät voineet suoda hänelle turvaa tältä neuvottomuuden ja hyljättynä-olon katkeralta tunteelta. Päänsä kallistui, ja silmissään, jotka ennen olivat hymyilleet kilpaa auringon säteiden kanssa, usmaeli nyt kyyneleitä. Eipä hän tiennyt eikä ajatellut auringon säteiden hymyilevän ainoastaan siitä syystä, että ne tietävät paljoa parempia neuvoja ja että ne tulevat sieltä, jossa lohdutusta ja lääkkeitä löytyy jokaiselle sairaalle ja surevalle sydämmelle. Tässä tuokiossa pikku Jussi tulla tojotti, niinkuin hänellä oli tapana, pienillä taarajaloillaan ja istahti äänettömänä hänen viereensä, silmäilläksensä häneen, poika kun arveli heidän yhä olevan seurakumppaleja ja lohduttajia toisillensa, sillä hän oli todellakin niin tuhma, että piti ystäväinsä surut ominansakin. Kun tuo sureva mies käänsi sitten päänsä ja huomasi Jussin sivullansa, jalat ristissä ja osan-otto jok'ainoassa kasvonpiirteessä, jopa suussakin, joka oli auki kuin konsanaankin, niin silloin tuntui hänestä tässä poikasessa olevan jotakin, joka ihmeellisesti liikutti häntä. Ja muistuipa tuosta hänen mieleensä ihana aamu, jolloin he, juuri samassa asennossa, olivat tutustuneet, ja tämä muisto se sai väen väkisinkin hilpeyttä hänen silmiinsä, itse kyynelhunnunkin lävitse; mikähän sitten lienee siihen syynä ollutkaan, joko auringon säteet, joilla kaiketi oli omat juonensa, saattaessaan hänet hymyilemään, tahi Jussi pahainen, jossa hänen mielestään aina oli ollut niin kummallisesti viehättävä voima, — pääasia on se, että hänen mieleensä muistuivat nuo ivavehkeet heidän ensimmäisen tutustumisensa ajalta ja saattoivat hänet nousemaan istualtaan, nyykäyttämään ystävällisesti päätänsä ja lausumaan surumielisellä hymyllä:

— "Voi pikku Jussi, jos nyt voisit mennä patronan luo ja soittaa aika lailla kelloa hänen korviinsa, jotta hän tekisi minulle oikeutta, — niin olisinpa toki palkittu siitä, mitä olen sinulle opettanut".

Tämän sanottuaan meni hän uudelleen majaansa, unhottaaksensa auringon säteet ja Jussin ja kaikki, mikä vaan iloista oli. Mutta pikku Jussi istui liikkumatta paikallaan ja arveli, ajatteli niin miettivän näköisenä, sillä hänen utuiseen sieluunsa oli pudonnut jyvänen, joka nyt alkoi siinä itää. Hän ajatteli suurta hovikartanoa, jota hän piti sellaisena paikkana, mitä ainoastaan pelolla ja vavistuksella saa lähestyä, hän ajatteli mahtavaa patronaa, jonka nimeä hän kuuli lausuttavan ainoastaan syvimmällä kunnioituksella, ja poika parka ihan äimistyi pelosta, muistellessaan sukkelan Jussin sanoja. Mutta samalla ajatteli hän, kuinka innollisesti hän rakastaa puuseppä raukkaa, kuinka tämä oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja kuinka kernaasti hän tahtoisi edes jollain keinoin palkita neuvon-antajansa. Hän arveli myös, että hänen ehkä onnistuukin tällä kertaa soittaa oikein patronan korviin, koska hän kuitenkin niin kernaasti sen tahtoo tehdä. Ja sillä aikaa kuin hän tätä tuumiskeli, leikittelivät kirkkaat, armaat valonsäteet hänen ympärillänsä ja kuiskasivat hänelle omituisella vastustamattomalla viehätyksellään: "Koeta vaan, koeta vaan, pikku Jussi!"

Ja nyt nousi Jussi ja käydä kätysteli luottavasti ja vakavasti hoviin päin.

Täälläpä näytti ihan toisenlaiselta kuin siinä talossa, jossa puuseppä istuskeli sairaan vaimonsa vuoteen ääressä; täällä oli kaikki niin kirkasta, niin hymyilevää. Tuolla ulkona vainioilla aaltoilee kultainen vilja niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja pihalta tuli itse patrona ilahduttaaksensa sydäntänsä ja nähdäksensä kaikkea tuota siunausta, joka oli hänen omansa. Hän oli juuri seisahtunut erään kauniimman pellon eteen ja vaipunut hetkeksi hauskoihin luvunlaskuihin, kun hänet äkkiä herätti ajatuksista kellon soiminen ihan hänen korvainsa juuressa. Hän kääntyi ja näki pienen valkotukkaisen ja pulleaposkisen, mutta jotenkin tuhman näköisen pojan. Se oli Jussi, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä silmänräpäystä, jolloin patronan tarkastus oli toisella haaralla, voidaksensa siten lähestyä vallan hiljaa ja koettaa lumo-keinoansa. Siinä seisoi hän nyt ja soitti kelloa vapisevalla kädellä, silmäillen pelolla ja vavistuksella patronaan.